Vulkaanisista järvistä trooppisiin vesiin Sumatralla

Pulau Weh, rötösherran viikset ja sen vaimo
sekä erikoisuutena paikan kalteva meri

Penangin saarelta Malesiasta voi siirtyä Indonesiaan Sumatran saarelle joko meriteitse tai sitten lentämällä. Me valitsimme jälkimmäisen kahdesta syystä: merimatka olisi kestänyt yli 6 tuntia ja se olisi ollut yli tuplaten lentoa kalliimpi! Helppo päätös siis, ekologisuudesta viis, eiku...

Saavuimme Medaniin kaksijakoisin tuntein. Ensinnäkin uutiset Malesiassa olivat olleet pullollaan juttuja keskisen Sumatran maastopaloista, joita palokunta oli yrittänyt epätoivoisesti sammuttaa. Tuuli oli puhaltanut paloista nousseen savun naapurimaiden Singaporen ja Malesian ratoksi kaupunkeihin, joissa jopa kouluja jouduttiin sulkemaan vaarallisten saastearvojen vuoksi. Itse Sumatralla savuista ei ainakaan pohjoisemmassa ollut haittaa, eivätkä monet tuntuneet edes tietävän maastopaloista mitään. Eipä sitä suotta tarvitse oman maan asioista perillä olla, etenkään naapurimaiden joutuessa omista toimista (metsän/pellon kaskeaminen, jonka seurauksena maaperän kuiva turve oli syttynyt ja palo levisi nopeasti laajalle ja sitä oli vaikea paikantaa) kärsimään. Toisekseen itse Medanin kaupunkia oli "kehuttu" kaikkialla vähemmän mairittelevaan sävyyn maailman kamalimmaksi, likaisimmaksi, pölyisimmäksi, rumimmaksi yms. kaupungiksi. Houkuttelevaa, eikö? No, Medan oli meille lähinnä solmukohta muualle Indonesiaan siirtymiseen, ja tietysti paloimme halusta tehdä omat johtopäätöksemme tästä kaupunkirumiluksesta!

Äkkiä pakoon Medanista karaokebussin siivin

Sanottakoon heti alkuun, että Medan yllätti monessakin mielessä, eikä ihan niin positiivisesti. Medan oli järkyttävän hikinen ja pölyinen pätsi, hotellien hinnat olivat kovia laatuunsa nähden, rukouskutsut kajahtelivat turhankin taajaan ja liian pitkäkestoisesti lukuisista minareeteista (oma kämppämme oli kätevästi aivan kaupungin suurimman/kiireisimmän moskeijan kupeessa), becak-kyydistä (moottoripyörä sivuvaunulla) sai tingata tinkaamasta päästyään, hyttysiä oli ärsytykseen saakka ja kaupunki oli meidän Aasian kiertueemme ainoa, jossa Enni sai turhan pitkiä katseita ja huutoja osakseen paikallisilta miekkosilta jopa Veskun kanssa kävellessään. Kohtasimme Medanissa lisäksi ensimmäistä kertaa laukkuvarkaan tien laidassa kulkiessamme: Mopoilija ajoi hiljalleen kylkeen, ja kyydissä istuva nuori mies yritti epätoivoisesti tarttua Ennin käsilaukun olkahihnaan. Onneksi Enni piti kassia hyvässä turvassa kroppaa vasten, eikä hihnaa hapuileva mies saanut kunnon otetta. Olisi pitänyt antaa varaskokelaille kyynärpäätä muay thai -tyyliin, mutta tilanteesta häkeltynyt Enni ei ehtinyt kuin huutaa ukkojen perään keskisormi pystyssä. No, jääköön taklaus ensi kertaan...

Takapihan mölynlähde: tavallisesti joikha kestää pari minuuttia,
mutta täälläpäin moskeijoista hoilotettiin kilpaa vartinkin putkeen
(mikäs sen mukavampaa aamutuimaan)

Olihan Medanissa ihan kivan oloisia ruokapaikkoja, saimme ystävällisiä hymyjä, osallistuimme innostuneiden koulutyttöjen videohaastatteluun ja piipahdimme luksusostoskeskuksessa ikkunaostoksilla sekä tavallisen tallaajan ostarilla, mutta kaupungista ei oikein tuntunut saavat minkäänlaista tuntumaa. Lähinnä ajatuksena oli lähteä pian jatkamaan matkaa toisaalle...

Ensimmäinen etappi - Berastagi

Noin neljän tunnin paikallisbussissa istuskelun tai pikemminkin ahtaasti pienille aasialaisille mitoitetuilla penkeillä jo tutuksi tulleen kyyhöttelyn jälkeen saavuimme korkeammille maille Berastagiin. Paikka tunnetaan viileämmästä ilmastostaan, hedelmällisestä maaperästä ja tulivuoristaan vuorivaelluksineen. Löysimme pienen etsiskelyn jälkeen viihtyisän (mutta jälleen kalliihkon) majapaikan, josta kuitenkin puuttui niinkin viileässä kaupungissa tuiki tärkeä kuuma vesi. Toki kuumaan suihkuun olisi päässyt mielestämme liian tyyriistä lisämaksusta, joten kitkuttelimme jäävedellä Nepalia muistellen. Tosin ainoana erona oli, että Nepalissa sai maksutta kuumaa vettä vähintäänkin ämpärissä. Täällä ei... Olisiko lämpö laskenut illaksi ja yöksi johonkin viiteentoista asteeseen niin, että takki oli meille lämpöön tottuneille iltaisin paikallaan. Samoin kämppä viileni mukavasti, joten suihkuilu kylmällä vedellä oli ajoitettava lämpimämpään aikaan.

Muita retkeläisiä tervehdittiin matkallamme vulkaanisille ihmeille

Rikkikäry (eli mädän kananmunan löyhkä) alkaa jo luikerrella sieraimiin,
joten piti jo hengitellä huivin takaa

Rikkikaasupurkausten pauhu toi mieleen lentokoneen suihkumoottorit

Karua

Vuoren harjanteelta - laskeutumisreitti hakusessa

Berastagissa oli tarjolla useampiakin tulivuorivaelluksia kahdelle eri tulivuorelle. Toinen vuori oli haastavampi, ja sinne olisi tarvinnut oppaan (ainakin sitä suositeltiin, koska porukkaa oli kuulemma eksynyt ja kuollut pikkupoluilla). Halusimme vaeltaa itsenäisesti omaan tahtiin, joten valitsimme lähempänä sijaitsevan vuoren valloitettavaksemme. Päivä alkoi opelet-kyydillä (vanhasta Toyota Hiacesta tai vastaavasta pakusta tuunattu pikkubussi) luonnonpuistoalueen alkuun, josta sitten tarvottiin jyrkkää ylämäkeä ja loppumatkasta yhä jyrkkenevää viidakkopolkua kalderalle rikkikäryihin. Kiipeilyyn meni ehkä puolitoista tuntia, jos sitäkään. Maisemat huipulla muistuttivat lähinnä kuuta tai jonkin ydinräjähdyksen savuavia jäänteitä, mutta oli se komea näky jälleen kerran!

Löytyihän se laskeutumisreittikin:
reilun kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen oli jalat hapoilla

Aikamme kraaterilla ihmeteltyämme (myös hedelmätorilla edellisenä iltana sattumalta tapaamamme suomalainen poika ilmestyi sattumalta kraaterille samaan aikaan) lähdimme alamäkeen. Reittivaihtoehtoja olisi ollut useampia, mutta niiden alkupiste olikin sitten hieman hankalampi hahmottaa ylhäältä käsin. No, summassa sitten valitsimme alas lähtevän polun, joka näytti suhteellisen tallatulta, mutta meillä ei ollut aavistustakaan sen päätepisteestä. Alas piti päästä ja sinne polku ainakin johti, vaikkakin kyse oli aika extreme-reitistä puuttuvine askelmineen, mutaisine, jyrkkine ja liukkaine luiskineen. Aurinkoisen kiipeilypäivän kruunasi polkua alas liukuessamme meidät yllättänyt rankkasade, joka tuli kuin tilauksesta nopeuttamaan laskeutumista (= osin persliukua, osin hallitsematonta juoksua). Laskussa menikin sitten ehkä pari tai kolme tuntia, mutta pohjalla odotti palkinto: kuumalähdekylpylä indonesialaiseen tyyliin! Hieno vuoren valloitus, vaikkakin tällä kertaa voittajafiilis tuli vasta, kun hoidimme laskeutumisen mutaränniä pitkin ehjin nahoin ja uppouduimme kuuman lähteen höyryäviin vesiin.

Ansaittu palkinto pikkuhikoilun päätteeksi

Viimeisen Berastagi-iltamme kruunasi herkullinen ateria hieman syrjäisemmässä ravintolassa, jossa ruokaseuranamme oli pientäkin pienempi kissanpentu. Pikkuisessa oli hieman trapetsitaiteilijan tai base-hyppääjän vikaa: se kiipesi pitkin Veskun punttia syliin, sylistä käsivartta pitkin olkapäälle, josta se hyppäsi mahaplätsin Veskun (onneksi jo lähes tyhjälle) ruokalautaselle. Naapuripöydässäkin oli riemussa pitelemistä. Mahtava päätös mukavalle illalliselle!

Toinen etappi - Toba-järvi

Siirtyessämme Berastagista vulkaaniselle Toba-järvelle saimme jälleen kerran huomata, että indonesialaiset ovat tupakan ketjupolton maailmanmestareita! Mikäs sitä toisaalta poltellessa käärylettä toisensa perään, kun tubangiaski ei kustanna euroissa kuin reilut 50 senttiä... Toinen huomio oli se, että osalle paikallisista tupakka on niin tärkeä juttu, että se menee hyvien tapojen tai huomaavaisuuden edelle. Pikkubussimme kuljettajan ei esimerkiksi tullut mieleenkään koko viisituntisen ajomatkan aikana kysäistä, sopiiko hänen polttaa autossa. Tietysti sopii! Mikä kysymys tuo oikein oli? Kaikkihan polttaa ja etenkin nauttii sauhussa istumisesta!

Paikallinen vastaanottokomitea kämpän terassin edessä

Toba-järvelle tultaessa yleensä saavutaan mantereen puolella olevaan satamakaupunkiin nimeltä Parapat, josta voi halutessaan jatkaa järven keskellä sijaitsevalle Samosirin saarelle (yleensä Tuk-Tukin kylään) lautalla. Meitä satamassa odotti läjäpäin hostellien ja majapaikkojen nuoria sisäänheittäjäpoikasia, jotka kaikki heittivät mautonta Suomi-läppää kuultuaan, että olemme Suomesta. Ehkä ei olisi kannattanut mainita... Tuli ehkä mieleen enemmänkin joku Välimeren rannikon turistikohde, eikä suinkaan Indonesia ja maailman suurin vulkaaninen järvi. Pienissä määrin Suomi-vitsailu oli ihan ok, mutta monilla se meni täysin yli tai oli vain opittujen fraasien, kirosanojen tai Madventures-faneilta (suomalaiset Madventures-fanit ovat olleet näillä seuduilla aiempina vuosina tutumpi näky, nyttemmin ei enää niinkään) napattujen lausahdusten toistelua. Ei ihan purrut meihin nämä tällä kertaa.

Vaikka Suomen kesä jäi välistä tänä vuonna,
Toba-järvi tarjosi meille aika hyvän vastineen

Kuuntelimme poikia niin kohteliaasti kuin pystyimme, kunnes Vesan oli pakko kysyä, että olimmeko kenties vahingossa päätyneet Turkkiin... Kaikki eivät ymmärtäneet koko kommenttia, mutta kun kaverit avasivat merkitystä, niin johan osa pojista vetäytyi happaman näköisenä takavasemmalle. Muutenhan Toba-järvi ei mitenkään muistuta Välimeren turistikohteita, vaan sillä on omaleimainen kulttuuri batak-heimon perinteineen ja rakennustyyleineen. Toba on maailman suurin vulkaaninen järvi, joka on syntynyt historian hämärissä paukahtaneen tulivuoren kraatteriin. Syvyyttä järvellä on vajaat puoli kilometriä ja pituutta muistaaksemme reilut 60 kilometriä (hikarit tarkistakoon itse täsmälliset mitat, ja pappa voi etsiä järven karttapallolta). Paikallisten mukaan 10 vuotta sitten paikka oli täynnä turisteja ja reissareita, kun taas nykyään alue houkutteli enää harvakseltaan. Muutamia reissareita kyllä näkyi, mutta ei mitään ruuhkaa kieltämättä ollut. Hyvässä ja pahassa. Esimerkiksi enää ei turisteille järjestetty veneretkiä kerran viikossa isolla paatilla järveen laskeville vesiputouksille, vaan heidän olisi pitänyt vuokrata itse oma veneensä kovaan hintaan tai ajella putouksille mopolla (noin 6 - 9 tuntia yhteen suuntaan) pitkin kuoppaisia teitä.

Kotirantaa

Saarella vuokrasimme fillarit, joilla polkaisimme kiertelemään kohtuuhintaisia (ja meidän Indonesian kiertueen halvimpia) majapaikkoja. Olimme saaneet päähämme majoittua batak-tyylisessä mökissä, joten sellaista siis metsästimme. Lisätoiveina oli järvinäköala, hyvä uimapaikka sekä oma terassi. Tällainenhan löytyi Liberta-nimisestä homestay-mökkikylästä. Omistajaperhe asui itse paikan päällä, ja tiluksilla oli kourallinen vapaasti batak-tyyliä soveltaen rakennettuja mökkejä. Hintakaan ei päätä huimannut, sillä pulitimme yhteensä noin 5 euroa yöltä omasta mökistämme. Mukavuudet: futon hyttysverkon alla parvella, alakerrassa kylppäri ja suihkutilat lämpimällä vedellä sekä oleskelutilaa, oma terassi, langaton netti kuului sisälle vaihtelevasti ja terassille kohtuullisesti ja järvikin näkyi terassin toiselta reunalta.

Paikallista arkkitehtuuria vol. 1

Paikallista arkkitehtuuria vol. 2: sukuhautoja kukkulalla

Paikkallista arkkitehtuuria vol. 3: kaksi batak-taloa

Toballa meidät vastaanotti Suomen (loistava) kesä. Keli oli mitä mainioin kauniina päivinä, jolloin lämpöä oli ehkä reilut 26 astetta. Pilvisellä säällä taas lämpö tippui johonkin 22 asteeseen. Sadepäivän jälkeen illan tullen lämpö hiipui sinne 20 asteen hujakoille ja ehkä pariin otteeseen hieman sen allekin. Tätähän säikähdimme melkoisesti kovempiin lämpöihin tottuneina, ja hupparit piti kaivaa taas esiin illaksi. Viimeiset viisi kuukautta (Berastagia ja Cameron Highlandsia lukuun ottamatta) lämpötilat olivat pyörineet siellä 30 - 40 asteen välillä. Noh, vaihteluahan tämäkin.

Maaseudun idyllistä ei vaan saa tarpeekseen

Toba-järveä ympäröiviä mäkiä ylhäältä käsin

Järven nurkkaa

Toba = viileässä järvessä pulikointia, terassilla istuskelua, lukemista ja rentoutumista, omistajien pienen pinserin hellimistä (sylikoira Ennin iloksi), hyvää ruokaa ja mahtavia maisemia. Otimme mopon pariksi päiväksi ja ajelimme sillä Samosir-saarta ympäri. Löysimme muun muassa pieniä kyläkirkkoja kukkuloiden kupeessa, batak-kyliä, heimon hautapaikkoja ja ikivanhoja kivisiä kylien käräjäpaikkoja/tuomioistuimia, kuumalähdekylpylöitä, kahviplantaaseja, unohdettuja kyliä kukkuloilla sekä pimeän, monttuisen mutaisen ja vesiesteisen viidakkopolun (auringonlaskun jälkeen tämä oli erittäin hyvä reittivalinta mopolla!). Kuumalähdekylpylöillä saimme kunnon seikkailun aikaiseksi, kun lähdimme seuraamaan pieniä vesiputouksia ja etsimään veden alkulähdettä ylempää ja ylempää kukkuloilta. Kukkuloiden sopukoista ja uumenista löytyi palkinnoksi pikkuruisia piilosyvennyksiä, joissa virtasi raikas (lue: jääkylmä) ja puhdas lähdevesi. Tietysti näihin "avantoihin ilman talvea ja jäätä" oli pakko pulahtaa! Toinen seikkailu oli edessä, kun olimme vakaasti päättäneet ajella mopolla saaren halki sen ympäri ajamisen sijaan (tätä vaihtoehtoa pidettiin ainoana oikeana paikallisten keskuudessa). Maisemat olivat autenttista ja kauniin vehreää maalaisseutua kukkuloineen, riisipeltoineen, pienine sisäjärvineen ja jakkeineen, mutta tiet olivat kuin suoraan kivikaudelta: monttua oli montun perään ja pimeällä, mutaisella ja loputtoman pitkältä tuntuneella viidakkotiellä sai olla tarkkana, koska halusimme tuoda itsemme ja mopomme yhtenä kappaleena saaren halki takaisin Tuk-Tukiin. No, selvisimme tiet katkoneista vesi- ja mutaesteistä kahlaamalla ja mopoa taluttamalla ja itse lähes korvia myöten kurassa vihdoin perille. Emme ehkä silti lähtisi koettamaan vastaavaa uudestaan auringonlaskun jälkeen, vaikka kuinka maisemat ja kokemus olivatkin sen kaiken arvoisia. Tarkoitus oli kyllä päästä päivänvalon aikaan perille, mutta oikean reitin löytäminen vajaavaisista kartoista ja ristiriitaisia neuvoja antaneiden paikallisten takia oli hieman haastavaa. Välillä ajettiin kilometritolkulla harhaan, kun joku paikallinen neuvoi meidät väärälle tielle tai polulle. Itse lopun viidakko-osuus oli niin hidaskulkuinen, että pimeä siinä väkisinkin yllätti...

Hyvää tietä ennen viidakko-osuutta

Kuumalähdekylpylä takana,
karussa maastossa pulppusi luonnon omia kuumia ja kylmiä lähteitä

Kun kiipesi pieniltä putouksilta aina ylemmäs ja ylemmäs
löytyi piilolähteitä ja -onkaloita (erittäin kylmiä ja puhtaita sellaisia)

Kuluneiden kuukausien muslimivoittoisen väestön (Malesia, Medan ja myöhemmin Banda Aceh ja Pulau Weh) jälkeen Toban alue kristittyenemmistöineen oli mukavaa vaihtelua. Toki pitää mainita, että ainakin osalla väestöstä paikallinen luonnonuskonto ja kristillisyys näytti menevän autuaan sekaisin keskenään. Toba oli huikea paikka hyvästä ruoasta nauttimiseen, maisemien ihailuun, järvessä pullikointiin ja rentoutumiseen. Alue on vihreää, hedelmällistä ja vuoristoista, joten sadettakin ropsauttaa toisinaan. Jos ilmat ovat vain kohdillaan, paikka on erityisen miellyttävä, ja asumisen taso hintaansa nähden todella houkuttaa budjettimatkaajaa!

Tuoretta kaffetta

 

Kolmas etappi - Pulau Weh

Sopivasti muslimien kuukauden mittaisen Ramadan-paaston kolkuttaessa ovelle siirryimme Sumatran muslimien tiukimpaan keskukseen, Banda Acehin maakuntaan. Alueella oli Toballa rentoutuessamme ollut suuri maanjäristys, joten hieman tuleva siirtymä huoletti. Soitimme suuntaamaamme sukelluspaikkaan etukäteen ja kuulemma oli turvallista tulla, joten yöbussilla siis matkaan. Kuitenkin ennen matkaan lähtöä useampikin paikallinen Toba-järvellä oli sitä mieltä, että Tobalta ei kannata poistua Ramadanin aikaan, ellei halua kärsiä hankalista ruokailuajoista ja nälästä. Kuulemma ainakin Banda Acehissa olisi vaikeaa löytää syötävää keskellä kirkasta päivää, ja jos sellaista sattuisi löytymään, se pitäisi nauttia suljettujen ovien sisäpuolella ja katseilta piilossa. Illalla taas auringon laskettua muslimien jumala ei "näe", joten syödä sai antaumuksella. Toki nämä säädökset eivät sinänsä koske länsimaalaista reissaria, mutta jos ravintolat eivät ole pääasiassa auki, ruokailua joutuu hieman miettimään. No, pakkasimme runsain mitoin evästä kassiin ja hyppäsimme Medanista yöbussiin kohti "pahamaineista" Banda Acehia (moni piti aluetta yhtenä turvallisimmista, koska täällä "uskonnollinen" kuri oli Sumatran tiukin).

Hikipäivän pelastaja Pocari-hiki
(eli Japanin toivo janoiselle kansalle, urheilujuomien kuningas Pocari Sweat)

Rantaleikkejä

Reilun 12 tunnin matkan aikana (jolloin olisi pitänyt nukkua) ihmettelimme sangen usein meitä pysäyttäneitä poliisi- ja viranomaisratsioita. Poliisit ja muut viranomaiset nousivat bussiin tarkistamaan henkilöllisyystodistuksia meiltäkin ja veivät joitakin paikallisia tarkempiin tutkimuksiin tien varteen pystytetylle kyttikselle. Tämä toki ihmetytti, mutta ei ollut aivan ennen kuulumatonta, sillä Malesiassa ja Myanmarissa osavaltioiden rajoilla suoritettiin myös vastaavia ratsioita. Nyt kuitenkin matkan aikana oli vain yksi raja, mutta ratsioita taisi olla viisi tai peräti kuusi. Vähän pohdittiin sanan "poliisivaltio" merkitystä yön pikkutunteina aina uuden ratsian osuessa kohdalle. Jälkeenpäin syykin taajalle tutkailulle selvisi: medanilaisesta vankilasta oli paennut kyseisenä yönä yli 200 vankia, jotka olivat kapinoineet huonojen ja epäinhimillisten olosuhteiden vuoksi (esim. hygienia ja vankilan kapasiteetin moninkertainen ylittäminen).

Vesa ja Enni kuivattelevat auringossa snorklailun päätteeksi

Sukellukselle lähdössä

Lopulta pääsimme Banda Acehiin. Kiirettä piti, jotta ehtisimme aamun ainoaan Pulau Wehin saarelle suuntaavaan lauttaan. Onneksi saimme nopeasti tingattua edullisen (tai niin ainakin me luulemme, heh heh!) kyydin satamaan, jonne saavuimme mukavasti 5 minuuttia ennen lautan lähtöä. Siinähän oli reippaasti aikaa käydä pankkiautomaatilla nostamassa reilun viikon rahavarat (saarella oli kuulemma yksi automaatti, joka oli useimmiten pois käytöstä) ja juosta laivaan lippuluukun kautta. Tunnin koomailun jälkeen saavuimme Pulau Wehille, nappasimme sivuvaunullisen moottoripyörätaksin ja suuntasimme Gapangin rannalle.

Hörkköjen sukelluskatraassa on nyt kaksi jäsentä

Majapaikaksemme valitsimme Lumba Lumba -sukellusfirman hieman hinnakkaamman huoneen, mutta olimmepahan lähellä päivittäisiä aktiviteetteja. Enni aloitti PADIn sukelluskurssin, joka oli paljon toivottu aikainen synttärilahja vanhemmilta. Samaan aikaan Vesku harjoitti pitkään nukkumista, riippumattoilua, palmujen huojunnan tuijottelua, lueskelua, laiskottelua ja iltapäivisin snorklaamista ja sukeltamista. Enni puolestaan kirmasi heti aamusta sukelluskurssille harjoittelemaan mitä jännempiä vedenalaisia taitoja ja sukellusharjoituksia sekä iltapäivällä ihmettelemään kirkkaiden vesien trooppisia kalasia 12 - 18 metrin syvyydessä. Siinä sitä harjoiteltiin maskin päästä ottamista veden alla, varusteiden riisumista, varailman käyttöä, hengitystekniikkaa, sukeltamista veneestä, hätänousua ja muita tuiki tarpeellisia taitoja. Olipahan erilaista aiempaan snorklaukseen verrattuna! Enni suoritti kurssinsa kolmessa ja puolessa päivässä kurssin priimuksena ja täysin pistein, kuten vanhalle hikarille vain sopii. Vihdoin Enni pääsi jo sukeltajana kokeneen miehensä keralla tutustumaan syvyyksien ihmeisiin sukelluslupa plakkarissa!

Enni suorittamassa maskin päästä ottamista pinnan alla

Päivittäinen ruokailu Ramadanin takia toimi seuraavasti: päiväsaikaan suljetun näköiseen ravintolaan mennessään sai tehdä Take Away -tilauksen ja nauttia ruokansa omalla parvekkeella tai sukellusfirman oleskelutiloissa. Näin toimi aamupala ja lounas, mutta illallisensa sai nauttia ihan ravintolassa pimeän tullen. Hieman ärsyttävää oli toki se, ettei edes aamu- tai iltapäiväkahviaan saanut nauttia rannalla "kunnioituksesta paastoavia muslimeita kohtaan". Rannalla tai sen lähistöllä ei kuitenkaan ollut noita "paastoavia muslimeita", vaan ainoastaan toisia matkalaisia tai ravintoloiden muslimityöntekijöitä, jotka siis kuitenkin valmistivat ruokaa nälkäisille sukeltajille... Hieman kyseenalaistettiin tämä kaksinaismoraali ja ristiriitaiselta vaikuttava toiminta, mutta emme viitsineet suotta ärsyttää paikallisia ruoanlaittajiamme.
 

Seal-faced puffer (pallokala) ja triggeri (säppikala) kalojen ohikulkutiellä

Kilpuri piileskelee

Kohti syvyyksiä triggereiden ja barracudien sekaan

Siilikala yläviistosta

Tällä saarella elämämme (ja ehkä kaikkien muidenkin näillä rannoilla) pyöri täysin sukeltamisen ympärillä. Pelkillä snorklauksilla rantavesissä näki muualla harvinaisempia leijonakaloja ihan ryppäissä, murenoita oli jonkun verran ja rauskuja vilisti kivien väleissä. Sukelluksilla taas tavattiin hurjien virtausten lisäksi korallien väriloistoa, haita, kilpikonnia, valtavia trooppisia kaloja, mustanauhamurenoita, skorpionikaloja ja sammakkokaloja (engl. frog fish). Ensimmäistä kertaa (Enni) sukelsimme myös hylyllä ja vedenalaisissa kuumissa lähteissä. Kuten ehkä aiemminkin ollaan hehkuteltu, vedenalaisen maailman pauloihin on helppo unohtua!

Nippon kutsuu!

Indonesiassa teimme vakavaa pohdintaa reissumme suunnasta: olisiko seuraava kohde Suomi ja loppukesän rippeet, Indonesian muut saaret ja alueet (viisumia olisi toki pitänyt jatkaa), Timor-Leste, Kiina... Lopulta valitsimme mustan hevosen eli viiden vuoden takaisen häämatkakohteemme Japanin. Olihan meillä tulossa niinkin merkittäviä tapahtumia kuin Vesan syntymäpäivä ja meidän 5-vuotishääpäivä! Mutta näistä lisää ensi jaksossa!

Miljoonakaupunki, palmuja, merta, teetä ja siskoja Malesiassa

Edustalla jättimäinen Näsinneula (KL Tower)
ja taustalla Petronas Towerin kaksoistornit

Linnun silmin

Borneon viidakon syövereistä eteen avautui jälleen sivistys Kuala Lumpurin muodossa! Ensikokemana Malesian pääkaupunki ei tuntunut Bangkokin kaltaiselta "kodilta", vaikka toki viihdykkeitä riitti täälläkin. Huomasimme ehkä pienoisen tunnesiteen Bangkokiin, kun aina vain vertailimme Kuala Lumpuria Thaimaan pääkaupunkiin. "Kyllä Bangkokissa se Skytrain oli vaan kätevämpi..." tai "Bangkokissa sentään tämä ja tämä on järjestetty näin!" Mutta jaarittelu sikseen, eihän tämä mikään Bangkok-päivitys kai ollut! Ei kai Kuala Lumpur siis ihan huono paikka voinut olla, jos me sitä kerran Bangkokiin vertailtiin. Toki vielä lisättäköön, että jotkuthan eivät voi sietää Bangkokia... Makuja on monia. No, peruspääkaupunki täälläpäin mualimaa (paitsi että Laosin, Kambodzhan, Filippiinien, Myanmarin ja Nepalin pääkaupungit olivat kaikki täysin erilaisia keskenään, joten ehkä ainoa yhteys on ihmismäärä).

Ryhmärämä Petronas-torneilla

Rahan ja vallan symbolit - öljy-yhtiön tornit

Parin päivän "Kualis"-hyörinnän jälkeen Ennin sisko Emma saapui kaksihenkisen retkikuntamme vahvistukseksi seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Emma toi mukanaan kauan odotetun NetAnttilasta huippuedullisesti tilatun digikameran Kambodzhassa tuhoutuneen tilalle (kiitos vakuutusyhtiölle korvauksista!). Toinenkin tuliainen oli mitä kaivatuin: Veskun frisbeegolf-kiekko! Monen kuukauden tauon jälkeen sormet jo syyhysivät heittämään. Toki myös Pantterit ja Lumipantterit tulivat tarpeeseen ja hupenivat hetkessä (ainakin Vesalla). Kirsikkana kakun päällä oli kuitenkin yksi siskonen...

Karaoke!

Meitä on huijattu! Stonehenge onkin Malesiassa!

Enni oli sopivasti ajoittanut itselleen viidakkoköhän, johon ystävämme antibiootit jälleen saivat näyttää taitonsa. Eipä se köhä paljon menoa hidastanut, mitä nyt vähän piti äänen jokseenkin bassohtavana ja teki karaokesta erityisen mielenkiintoista. Kaupungissa meitä viihdyttivät muun muassa Little India, Chinatown, KL Tower ja Petronaksen kaksoistornit, isot ostarit, puistot, lintupuisto, hyvä kahvi (Sami!!!), ruokakujat ja ravintelit (myös niin hienoon makuun, ettei näillä budjeteilla ollut mitään asiaa). Mainittakoon vielä, että Enni hankki "aidon" Sumsung Galaxy S3:n, josta osa osista oli ilmeisesti kummallisesti vaihtunut. Oliskohan siis aidon ja epäaidon lelun yhdistelmä. Paikalliset kännykkämyyjät ovat kovia poikia kolvaamaan elektroniikkaa uuteen uskoon. Melkoista vääntöä muuten puhelimen ostaminen Malesian myyntikojuista, eikä tosiaan hintalapun hintaan voi luottaa. Pelkän puhelimen hinta on siis mainittu hintalapussa, mutta jos haluaa toimivan puhelimen (softat, GPS, wifi yms.) pitää pulittaa vielä reippaasti puhelimen hintaa enemmän. Onneksi neuvottelutaidoilla ja reippaalla vääntämisellä puhelin irtosi hintalapun hintaan, tosin ehkä vähän tuunattuna. No, softa pelittää (nyttemmin ei enää niin kovin tehokkaasti), soitot onnistuu ja wifi toimii. Kosketusnäyttökin tuntuu välillä elävän omaa elämäänsä, mutta eipä sillä juuri mitään tee noissa kosketusnäyttöpuhelimissa, eihän? Eipä ollut toisaalta hinnalla pilattu, jotta suotakoon pikkuvibat toiselle.

Toisilla meistä on pahat mielessä

Siskokset ja lintukatras

 Kualiksen ensimmäinen hotelli oli parinkympin perushostelli, halvempiakin toki löytyy, mutta olipahan hyvällä sijainnilla ja ihan jees. Toinen hotelli olikin sitten hieman luksuksempi buffet-aamiaisineen ja kattouima-altaineen. Oli kyllä virkistävää päästä ostossessioiden, suurkaupungin pölyn ja kuumuuden jälkeen pullahtamaan altaalle jääkahvi tai Storm kourassa! Saimmepa kerran altaan sulkemisajan jälkeenkin koko altaan hetkeksi vain itsellemme, kun kohteliaasti pyydettiin. Myös karaokeboksit ja lintupuisto saivat meistä osansa, ja pääsimme lähikosketuksiin Borneon puolella latvustoissa näkemiemme sarvinokkalintujen kanssa.

Oma saari kullan kallis

Muutaman päivän Kualiksessa pyörimisen päätteeksi nappasimme bussin kohti itärannikolla hieman pohjoisempana sijaitsevia Perhentianin saaria. Luvassa oli taas siis aina-niin-kaivattua saarielämää! Aamusta iltaan kestäneen bussiajelun päätteeksi saavuimme pikkuruiseen kylään rannikolla. Veneitä saarille ei ollut enää iltapuolesta menossa (yksi olisi mennyt, mutta koska meillä ei ollut varattuna majoitusta etukäteen, aamulla majapaikka löytyisi helpommin/varmimmin), joten vietimme illan leppoisasti leffaa katsellen ja tulevaa suunnitellen. Varasimme kyydin aamun ensimmäisestä veneestä kahdeksan maissa, mutta jostain syystä veneemme olikin lähtenyt jo puoli tuntia aikaisemmin. Siispä saimme odotella satamassa toista venettä, joka onneksi lähti vajaan tunnin sisään. Hieman kyllä turhan päiten herääminen aikaisin ketutti, etenkin aamu-unisuudestaan tunnettua Vesua.

Mökkikylä metsässä

Saarella oli monenlaista asukkia

Love is in the sea...

Perhentianin saarista valitsimme omaksemme Kecil-nimisen pienemmän saaren. Sieltä löytyi pari hyvää, helppopääsyistä rantaa, joista toinen oli selkeästi nuorille railakkaasta yöelämästä pitäville suunnattu ja toinen enemmän rauhaa rakastaville. Rantoja olisi ollut muitakin, mutta niihin olisi päässyt vain veneellä tai reippaan tunnin viidakkotrekkailun päätteeksi. Noin 30 minuutin veneajelun jälkeen saarielämämme alkoi satamassa tapaamamme sukellusoppaan puodissaan tarjoamilla kahveilla ja turinatuokiolla, jonka päätteeksi alkoi majapaikan metsästys. Veskun lepuuttaessa väsyneitä jäseniään tavaravuortamme vahtien sukellusfirman terassilla, Enni ja Emma kirmaisivat hiekka pöllyten pitkin rantaa kyselemässä ja katsastamassa vapaita bungaloweja. Vaihtoehtoja olisi löytynyt aina ylialkeellisista vanerivajoista luksusmökkeihin. Yllättävän kivuttomasti sujuneen kiertelyn päätteeksi tytöt löysivät kahden rannan välillä kulkevan polun varrelta saaren keskiosista mökkikylän. Siellä sattui olemaan vielä kaksi siistiä peruspuumökkiä vapaana, ja hintakin oli melko halpa saaren hintatasoon nähden. Mökeistä löytyi hyttysverkko, sänky, tuuletin ja oma pieni terassi merinäköalalla (joskin hieman etäämpänä). Siistit, yhteiset vessat ja suihkut (kylmällä vedellä kuten tapana on) olivat piha-alueella, ja niitä oli riittävästi. Hintaa Ennin ja Vesan mökille tuli 60 ringittiä eli noin 15 euroa, kun taas Emman hieman pienempi mökki kustansi 50 ringittiä eli jotain 12 euroa. Mukava paikka kaiken kaikkiaan! Erityismaininnan saavat paikan omistajan harmaa kissa, joka viihtyi Ennin ja Vesan mökillä, sekä hyönteistorjuja-gekkomme, joita oli parhaillaan paikalla parikin kappaletta.

Iltaseuralainen

Pikkuystäviä

Siskokset rannalla

Saarielämäämme kuului rannalla lekottelua, hyvää ruokaa ja juomaa, lukuhetkiä, merileikkejä, snorklailua ja Vesalle sukeltamista. Siskokset pohtivat tuolloin ainakin kokeilusukelluksen tekemistä, kun olisi ollut yksi halvimmista paikoista maailmassa suorittaa Padin sukelluskursseja (pikkuvinkki asiasta kiinnostuneille). Kuitenkin Ennin viidakkoköhän jäänteet tekivät paineen tasauksen hankalaksi, joten turha oli lähteä syvemmille sukelluksille. Snorklatessa tehdyt pikkuiset vapaasukellukset olivat tarpeeksi tällä kertaa. Yhtenä päivänä saareilun alussa otimme kolmestaan yhden kanootin (vain kerran Enni molskahti kyydistä kiljahduksen saattelemana, kun ei ollut tasapainottelunsa kanssa tarkkana) ja lähdimme tutustumaan lähitienoon rantaviivaan ja koralleihin.  Ensimmäinen varsinainen snorklaustuokiomme olikin melkoisen tuottelias, vaikka kanoottia pitikin vetää perässä snorklailun lomassa. Saldona oli muun muassa muutama mustaevähain poikanen ja ehkä yksi kypsempikin otus. Melko huikeat vedet siis! Toisena snorklauspäivänämme tutkimme rannan toista päätä. Kiipesimme huilaamaan kivikkoisille rantatöyräille, ihailimme maisemia, yllätimme varaanin kylpypuuhista ja Vesa suoritti vauhdikkaan uimahypyn arveluttavan matalaan veteen (vedet on toki niin kirkkaita, että pohja näkyy paremmin korkealtakin).

Talovahti numero 1

Iltatunnelmaa

Pitihän sitä saarta tutkia myös maanpinnalta käsinkin. Lähdimme kiertämään rantaa myötäileviä polkuja, ihastelimme luontoa ja tutkimme hieman kauempanakin olevia rantoja ja rantavesiä snorklailun muodossa. Vesa muun muassa yksin vedessä ollessaan hätkähti, kun kolme isompaa mustaevähaita kierteli hänen ympärillään hetkisen. Hieman taisi tulla tappajahaikuumotukset mieleen... Otimme myös yhden koko päivän järjestetyn snorklausretkenkin paikkoihin, joihin ei uimalla itsekseen kätevästi pääse. Näimme mahtavia koralleita, jättimäisen kyhmypapukaijakalan (humphead parrotfish, kannattaa googlettaa!), merikilpikonnia, mustaevähaita läjäpäin ja läheltä sekä muita trooppisia tuttavuuksia, kuten mureenoita ja rauskuja. Reissu oli ehdottomasti hintansa väärtti: meidät kyyditettiin veneellä parhaille paikoille, mukaan tarjottiin vedenalainen kamera ja retken vetäjä snorklasi muiden mukana ottaen kuvia snorklaajista ja merenelävistä. Reissun päätteeksi menimme majakalle, josta hurjapäät pomppasivat veteen ehkä 12 metrin korkeudesta. Vesahan tietysti oli ensimmäisten joukossa! Snorklauksesta intoutuneena Vesa hyppäsi myös viimeisinä päivinä sukellusporukoiden matkaan ja näki taas erilaisen maailman kalojen tasalta. On se vaan hienoa!

Kerettiinpäs kilpparin kanssa samaan kuvaan

Mustaevähaista piti pysytellä vähän etäämmällä

Vedenalainen maailma kutsuu

Sinitäplärausku piilosilla

Ah, saaret! Niille voisi aina jämähtää vaikka kuukausiksi vain lekottelemaan, ottamaan iisisti ilman kelloja ja aikatauluja, istumaan iltaa omalla terassilla, tutustumaan muihin saarelaisiin sekä nauttimaan luonnosta ja eritoten snorklauksesta ja sukelluksesta. Meidät on kyllä tehty trooppista merta ja rantoja varten! Ehkäpä Emmakin yhtyy tähän lauseeseen ja taitaa Samikin siellä hieman nyökytellä (etenkin jos tähän lisää vielä päikkärit rannalla riippumatossa)...

Näkymää majapaikan pihalta ylämailta

Eräänä aamuna oli kuitenkin palattava mantereelle, sillä Cameron Highlands kutsui. Vene taisi lähteä aamulla seitsemältä tai kahdeksalta ja olipahan yksi kuumottavimmista venematkoista ikinä! Kuljettaja oli ehkä unissaan ja kuvitteli olevansa rallikisoissa, sillä reippaahkossa aallokossa paineltiin sellaista tahtia, että vettä roiskui urakalla meidän eturiviläisten (ja muidenkin kyytiläisten) niskaan. Hieman tuli huoli repussa olevan läppärin puolesta ja toki sitä sai pitää kiinnikin rystyset valkoisina, jotta ei olisi lentänyt kyydistä kaarteissa! Vastaantulevat veneet väistettiin viime tippaan ja aaltoihin ajettiin turvallisesti kylki edellä niin, että koko vene oli kallellaan... No, onneksi selvittiin ehjin nahoin satamaan, vaikkakin jokainen kyytiläinen oli lähes läpimärkä. Siitä oli sitten mukava hypätä pikkubussiin kohti ylämaita!

D'Native Guesthousen pihapiiriä

Saarella tapaamamme sukellusfirman työntekijä vinkkasi meidät edulliseen bungalow-majapaikkaan ylämailla, joten soitimme ensi töiksemme paikan omistajan hakemaan meidät bussin päätepysäkiltä. Paikka oli hieman sivussa keskustasta (ehkä noin kilsan päässä) metsän reunassa kukkulalla. Mökki oli pieni rivitalotyylinen bungalow omalla vessalla ja suihkulla (Nepalistakin tuttu ämpärisuihku) ja lämmintä vettä tuli useimmiten. Terassi löytyi, ja pihapiirissä oli istuskelupaikkoja aamupalahetkiin sekä keittiöllä ja jääkaapilla varustettu brittityylinen päätalo. Hintaa huoneelle tuli yötä kohden suht huokeat 40 ringittiä eli noin 10 euroa. 

Viidakkoseikkalu nro 1

Putkahdetiin viidakosta maatilan viereen

Rouva teeviljelmillä

Cameron Highlands on tunnettu muuta Malesiaa viileämmästä ilmastostaan, viidakkotrekeistään, teeplantaaseistaan ja mansikoistaan. Täällä sai ihan pukea illaksi kunnolla kerrosta, mutta päivisin ulkona trekkailu oli silti hikistä puuhaa! Ensimmäinen viidakkotrekkimme oli noin viisituntinen, kun ensin tarvoimme viidakon halki vesiputouksen kupeesta ja sitten vielä kiipesimme reilut neljä kilsaa ylämäkeen yhdelle paikan parhaimmista teeplantaaseista. Ehdimme onneksi juuri ajoissa tehdaskierrokselle sekä maistelemaan kahvilan terassille paikan omia teitä ja makoisia kakkuja hiukopalaksi. Teehetkeilyn ja maisemapaikalla kukkuloiden tiirailun päätteeksi saimme kokea ylämaiden varjopuolen eli yllättäen alkaneen rajun kaatosateen ja ukkosen. Ilma viileni lähes Suomi-fiiliksiin. Vielä olisi paluumatka edessä, joten kaivoimme pelikortit ja aioimme odottaa sateen taukoamista. Ehkä tunnin kuluttua kaatosateen edelleen pauhatessa soitimme majapaikan isännän hakemaan meitä. Kävi ilmi, että majapaikan isännän vaimon vanhemmat asuivat aivan teetehtaan takana (appiukolla oli takanaan reilut 50 vuotta tehtaan johdossa), joten poikkesimme lämmikkeille ennen paluumatkaa.

Teetehtaalla on vaarallisia kojeita

Teelaatuja tutkimassa
(tehtaalla tuoksut olivat huumaavia, kun teelehtiä fermentoitiin/hapetettiin)

Nautinnollinen teehetki teepensaiden siintäessä taustalla
(huomaa juustokakku etualalla)

Toinen trekkipäivämme oli niin ikään pitkähkö, kun valitsimme reitiksemme yhden alueen vaativimmista. Kyse oli nimittäin reilun parin tunnin kiipeilystä kapeaa ja mutaista viidakkopolkua pitkin reippaan 2 000 metrin korkeuteen. Maisemat olivat kyllä hulppeat niin huipulta kuin matkan varreltakin! Paluumatka taittui kiemuraista tietä pitkin Mossy Forest -nimisen metsän kautta aina mansikkafarmille, jossa herkuttelimme itse poimimillamme mansikoilla. Farmilta otimme näköalakyydin keskustaan: matkustimme farmin lava-auton lavalla kotiin palaavien työntekijöiden kanssa ehkä puolisen tuntia takaisin keskustaan paikallisten ihmetykseksi.

Nykypäivän laiskanpulskea Tarzan ;)

Metsätunnelmointia vihdoin avarammilla teillä

Kuorma-autokyyti

Pian koittikin päivä, kun saattelimme Emman Kuala Lumpuriin lähtevään bussiin ja palasimme alkuperäiseen reissukokoonpanoon. Vuokrasimme skootterin ja ajelimme ympäri ylämaita ihastellen maisemia ja vieraillen jälleen teeplantaaseilla. Välillä pysähdyttiin pelaamaan futista teeplantaasien työntekijöiden lasten kanssa, kokeilemaan itsekin teelehtien poimimista nepalilaisen kerääjän kanssa ja nauttimaan kupposet plantaasien antimia. Taisipa tuliaisiksi itselle tarttua muutama teepurkkikin mukaan, sen verran oli laadukasta tavaraa.

Vesku ja lapset löysivät yhteisen kielen

Mopedilla teeviljelmillä

Nyt syödään terveellisesti etelänhetelmiä

Aikamme viileydestä nautittuamme jatkuvat sateet alkoivat käydä reissarin luonnon päälle, joten oli aika siirtyä alavammille maille trooppisten lämpöaaltojen hyväiltäväksi. Vuorossa oli siis Penang eli Malesian huippukohde taiteen, kulttuurin ja kulinarismin rakastajille. Asuminen oli edullista ja syöminen sitäkin edullisempaa, ainakin meidän "vakkaripaikassa". Meidän suosikkimme oli intialaiskortteli (tai kaupunginosa) Little India, jossa söimme parhaillaan kaksikin kertaa päivässä parin euron curryja, naanleipäannoksia, raitaa ja muita intiaherkkuja. Annoksia oli tarjolla eri ravintoloissa noin 1 - 3 euron hintaan, joten budjettimatkailija kiittää!

Kujien asukki

Katutaidetta tyylillä vol.1

Katutaidetta tyylillä vol. 2

Turtle Beach luonnonpuiston laidalla Penangilla

Yksi luonnonpuiston asukeista Penangilla

Tapasimme bussissa matkalla Penangiin kaksi brittipoikaa, Philin ja Gavinin, joiden kanssa kävimme muun muassa luonnonpuistossa saaren itäosissa, uiskentelemassa saaren ainoalla kohtuullisella rannalla, nautiskelemassa thairuokaa ja testailemassa paikallisen katukeittiön antimia yhdellä Georgetownin suurimmista ruokatoreista. Penang on kohteena mielenkiintoinen, mutta vaikka se onkin saari, se ei ole mikään varsinainen rantakohde. Silti se oli käymisen arvoinen paikka erityisesti ruokansa, arkkitehtuurinsa ja historiansa puolesta!

Kyyti Penang Hillille - alas tultiinkin sitten apostolin kyydillä

Sataman kiinalaiskujaa

Kiinalaistemppelin arkkitehtoonista tyylittelyä vol. 1

Kiinalaistemppelin arkkitehtoonista tyylittelyä vol. 2

Anglikaanikirkkokin oli edustettuna
(Georgetownista löytyi perusmoskeijoiden lisäksi
muidenkin uskontokuntien pyhättöjä)

Yleensä Penangista siirrytään Langkawin "turistirantarysäkohteeseen" ja verovapaiden tuliaisten äärelle, mutta me otimme lennon suoraan Indonesiaan, Sumatran saaren (ei siis ole kyse mistään pikkusaaresta, vaan vähintään Suomen mittaisesta saaresta) pääkaupunkiin Medaniin. Siitä lisää tuota pikaa!