Vihdoin ja viimein tuli sopiva hetki ja saimme selätettyä bloginpäivityslaiskuutemme! Hetken Bangkokin 30+ lämmössä huilattuamme onkin aika palata viilenevään Nepaliin ja Annapurna-trekkiin (vuoristovaellukseen / raskaaseen marssiin).
Alkusanoina mainittakoon, että jouduimme siirtämään trekkiä viikolla alkuperäisestä Vesan sairastuttua paikalliseen keuhkoputken tulehdukseen. Reilun 39,5 asteen kuumeen taltuttamiseen tarvittiin paikallisen lääkärin ja sairaanhoidon "ammattilaisten" apua. Muutaman sairaalayön ja suonensisäisen antibiootin jälkeen tauti alkoi pikkuhiljaa talttua, ja kauan odotettu trekki käynnistyi.
Koska kyse oli ensimmäisestä trekistämme, palkkasimme mukaan paikallisen oppaan ja kantajan. He tuntevat vuoriston kuin omat taskunsa ja ovat ammattilaisia. Kyse ei siis ollut mistään siirtomaa-aikaisesta riistoherruudesta, vaan yksinkertaisesta paikallisen väestön työllistämisestä.
Huomautus kiireisille lukijoille: varaa hetki aikaa, sillä luvassa on kuvilla maustettu tekstimuuri!
P.S. Kuten osa on jo kommentoinutkin, suosittelemme kuvien katsomista suurikokoisina koko näytöltä!
Päivä 1
Oli synkkä ja ei-niin-myrskyinen
keskiviikkoaamu viilenevän marraskuun lopussa. Viideltä (keskellä yötä) pirissyt herätyskello herätti ja lähetti unisen Hörkön pariskunnan unohtumattomalle matkalle. Kuudelta paikalliselta bussiasemalta lähtenyt bussi kuljetti vaeltajat ja täyden bussilastillisen (muassaan viereisellä penkillä istunut herrasmies ja hänen sylissään muovipussissa matkustanut kana) Besi Shaharin kaupunkiin. Paikalliseen tyyliin ulko-ovi auki ajanut bussi tarjoili vaeltajille paitsi reilut neljä tuntia kestävän kyydin, myös viimaa, pölyä, radiosta pauhaavaa nepalilaista musiikkia ja kunnon rytkytystä iskarit solmussa kuoppaisilla teillä.
 |
| Odottelua Besi Shaharin asemalla |
 |
| Paikalliskyyti Tatopanin bussiasemalla |
Lounaan jälkeen suuntasimmekin bussi- ja jeeppiasemalle, jossa odottelimme 12-paikkaisen jeepin täyttymistä. Aikataulua lähdöille ei ollut, vaan mottona oli "lähdetään, kun paikat täyttyvät". Vihdoin ehkä parin tunnin odottelun jälkeen (onneksi viihdykkeenä oli kananpoikasia juoksentelemassa ympäri aseman pihamaata) paikalle kaarsi jeeppi, jossa istui jo valmiiksi seitsenhenkinen perhe. Pienten nepalilaisten mukaan mitoitettuun jeeppiin piti ahtautua kuskin lisäksi kaksi eteen, neljä keskipenkille ja kuusi takana oleville sivulauteille ja päätyipä yksi kyytiläinen katollekin matkatavaroiden joukkoon. Maassa siis maan tavalla: saimme "hyvät" paikat jeepin takaosasta, jossa suuri vararengas ja ylimääräiset riisipussit veivät kaiken jalkatilan ja penkkikin loppui päädyissä istuvilta puoleen persiiseen. Yllättäen joukon pitkäjalkaisimmat (me länsimaalaiset) saimme tämän mahtavan tilaisuuden matkustaa toiset neljä tuntia ensimmäistäkin erää kuoppaisemmilla ja töyssyisemmillä teillä jalat suussa. Monessa paikassa reissanneena, kyllä nämä tiet olivat huonoimmat missään! Suomalaiset, roudan mylläämät mökkitiet kantoineen ja puun juurakoineen ovat tasaisia kuin mitkä näihin teihin verrattuna.
 |
| Kuvaa jeepin takaikkunasta vähän paremmalla tiellä | | | |
Matka taittui päät kattoon kolisten ja kyljet auton runkoon hakaten yli vuorten, laaksojen ja vuoristopurojen, kunnes keskellä ei mitään matkanteko keskeytyi. Kourallinen autoja tukki tien. Hetken tilannetta ihmeteltyämme päätimme ottaa selvää, mistä oli kyse. Autojonon etupäästä löytyi mielenkiintoinen näky: lava-auton lavalla olevaa valtavaa sähkömuuntajaa yritettiin hilata paikalleen noin kuuden metrin korkeuteen. Näinpä Vesa ja Samikin päätyivät köyden päähän kylän miesten kanssa estämään ja tasapainottamaan muuntajan heilumista noston aikana. Varttitunnin jälkeen homma saatiin sellaiseen kuntoon, että tie taas vapautui, ja pääsimme jatkamaan matkaa.
Päätepysäkki ensimmäisenä reissupäivänä oli Chyamche 1 430 metrin korkeudessa. Majatalo oli melko alkeellinen seinissä olevine rakoineen, joista näkikin mukavasti suoraan kylälle tai terassille. Tuuletus pelasi ja huoneessakaan ei ollut yksinäistä. Erikokoiset hämähäkit ilahduttivat erityisesti Ennin iltaa. Yön aikana saatiin esimakua vuoristossa olevien majatalojen viileydestä ja eristyksestä. Tulivatpa pieneen pakkaseen soveltuvat makuupussit ja kuumavesipullot tarpeeseen!
Päivä 2
Perusvaelluspäivän ohjelma:
Herätys 7.30
Aamupala 8.00
Lähtö 8.30
5 - 7 tuntia tarpomista (tee- ja lounastaukoineen)
Korkeusero majapaikkojen välillä enintään 500 - 600 metriä päivässä
Majapaikalla n. 15.00
Suihkuun
Illallinen
Petiin 20.00 ->
 |
| Ensi askeleet trekillä |
Ensimmäisen varsinaisen vaelluspäivän päätepisteenä oli Bagarchhap 2 160 metrin korkeudessa. Päivän vaellusreitti kulki sub-trooppisen lehtimetsän halki, pienempien vesiputousten ja purojen poikki. Lumihuippuja ei vielä juuri näkynyt, mutta muuten maisemat olivat ilo silmälle. Toki, oppaamme piti melkoista tahtia 24-vuotiaan innolla ja reippaudella, joten letka venyi venymistään! Juoma- ja valokuvaustauot ja ylipäänsä maisemien ihailu tuntuivat olevan oppaalle välillä toisarvoisia asioita eteenpäin tarpomisen rinnalla. Retkikuntamme henkinen johtaja (= Vesku) oli liikkeellä hieman muita raskaammalla saappaalla aikaisemmista sairasteluista johtuen, mutta taistelutahto oli kova, ja taktiset valokuvaustauot juuri oikeissa paikoissa koko retkikunnan kannalta (yleensä raskaiden nousujen jälkeen) tekivät tehtävänsä.
 |
| Maisemia ensimmäiseltä vaelluspäivältä |
 |
| Vesiputous kaukaa... |
 |
| ...ja läheltä |
Päivän päätteeksi meitä odotti huomattavasti ensimmäistä siistimpi majatalo. Trekin aikana tuli selväksi, että lähes jokainen majatalo lupasi kuuman suihkun mihin vuorokaudenaikaan tahansa, mutta käytännössä lupauksen pystyi täyttämään hyvin harva majatalo. Tai no, kuumaa vettä sai toki niskaansa, mutta yleensä oli erikseen pyydettävä ämpärillinen kiehuvaa vettä keittiöstä ja hoidettava peseytyminen suomalaisen mökkisaunan tapaan. Poikkeuksena tietysti suomalaisen saunan lämmön puuttuminen ja Nepalin vuoriston kylmyyden hytisyttävä läsnäolo. Joka tapauksessa peseytyminen lämpimällä vedellä oli aina hyvin virkistävä kokemus.
 |
| Reitin varrelta |
|
Iltapuhteeksi Vesku päätti pestä päivän vaelluksella hien läpimäriksi kastelemat vaatteensa majapaikan pihan yleisessä pesupisteessä. Siinä sitten T-paitaansa, alushousujaan ja sukkiaan yhteisellä saippualla betonialtaassa hinkatessaan Vesku oli autuaan tietämätön siitä, kuinka oli monesta eri saippuasta valinnut juuri perinteisesti eläinrasvasta ilman parfyymeja valmistetun "lehmänlantasaippuan". Puhdas mutta vähemmän raikas pyykki jäi kylmän yön aikana kuivumatta, joten niitä piti riiputtaa rinkan ulkopuolella seuraavan vaelluspäivän ajan. Myöhemmin kuivuneita vaatteita päälle pukiessaan Vesan toivo raikastuneesta tuoksusta hiipui, ja kevyt lehmänlannan ja navetan aromi ilahdutti kulkijan ja erityisesti hänen vaimonsa mieltä!
 |
| Riippusilta - näitä ylitettiin ja monta |
 |
| Ystäviä matkan varrelta |
 |
| Majapaikka Bagarchhappissa |
Majatalon yhteistilassa illallisen yhteydessä kävi myös selväksi, että paikallisilla koiranpennuilla ei ole luovutusikää niin kuin Suomessa tai jos on, se on noin kaksi viikkoa. Näimme nimittäin kaksi juuri emon tisseiltä riistettyä pelokasta ja pörröistä pienokaista aivan eksyksissä suuren ruokailutilan nurkassa. Emosta saati sitten tuttipullosta ei tietenkään ollut jälkeäkään. Suloisia otuksia joka tapauksessa.
Päivä 3
Vuoristoilma alkaa tuntua ohuemmalta ja ylämäet raskaammilta... Vaelluksessa ylipäänsä hienoa oli maisemat, matkalla vapaina vastaan tulleet aasit, hevoset, vuohet ja jakit sekä urheilusuoritus, mutta myös muiden vaeltajien tapaaminen pitkin matkaa. Vaikka suurin sesonki alkoi olla jo ohitse ja reittejä sai tarpoa suhteellisen rauhassa, muihin vaeltajiin törmäsi viimeistään majapaikoissa.
 |
| Muita tien käyttäjiä |
 |
| Muita tien käyttäjiä vol. 2 |
Kolmantena vaelluspäivänä tapasimme toistuvasti australialaisen isän ja pojan, joista tuli ikään kuin vanhoja tuttuja: tervehdimme toisiamme iloisesti niin tee- kuin lounastauoillakin ja jutustelimme niitä näitä. Jo tässä vaiheessa kävi selväksi, että ylös mentäessä ja ilman ohentuessa matkan taittaminen ei tulisi ainakaan helpottumaan.
 |
| Ylöspäin jyrkkiä portaita |
 |
| Puron ylitystä |
Aavistuksen jo alkoi paine tuntua otsalohkossa hetkittäin korkeudesta johtuen. Se oli viesti siitä, että keho tarvitsi enemmän nestettä tottuakseen ohenevaan ilmanalaan. Ennihän otti viestin kuuliaisena vastaan ja joi parhaimmillaan trekin aikana jopa 7 litraa vettä päivässä teen ja valkosipulikeiton lisäksi! Vesan ennätyslukemat taisivat jäädä 5,5 litraan. Ohjeiden mukaanhan korkeammalle mentäessä ihmisen keho tarvitsee noin 4 - 6 litraa vettä päivittäin, jotta vuoristotauti ei pääse iskemään.
 |
| Lumihuiput siintää taustalla |
 |
| Teetauko upean luonnon keskellä |
 |
| Taukopaikalta |
Päivän vaelluksen päätteeksi olimme Chamen kylässä 2 670 metrin korkeudessa. Majoituimme majatalon takapihalla olevissa vaaleanpunaisissa hirsimökeissä, jotka vuoristotyyliin olivat jäätäviä öisin. Ennen suihkua ja illallista päätimme lähteä katsastamaan läheiset kuumat lähteet joen varressa. Vaihdoimme uikkarit vaatteiden alle, nappasimme pyyhkeet kainaloon ja marssimme toiveikkaina kohti kauan kaivattua kuumaa kylpyä.
 |
| Taivallusta Himalajalla |
Näimme matkalla australialaiset ystävämme ja otimme heidätkin mukaan lämmittelemään. Oppaamme näytti meille tien joen varteen, jossa meitä odottikin kaksi kymmenen senttiä syvää ja ehkä puolen metrin levyistä kuumaa lätäkköä, joiden vesi virtasi viereiseen kuohuvaan hyiseen koskeen. Olimme paikalla väärään vuodenaikaan. Ei päästy kylpemään, eikä lämmin jalkakylpykään oikein houkuttanut, kun joku paikallinen pesi suuremmassa lätäkössä pyykkejään. Sen sijaan turisimme tovin kosken pauhatessa ja maisemista nauttien. Edessä oli siis jälleen "suihku" kuumista ämpäreistä kylmässä betonikopissa otsalampun valossa majatalon pihalla.
 |
| Kylätunnelmaa |
Alkuillasta noin kuuden aikaan katkesi sähköt (erään tiedon mukaan ei suinkaan vähäisen sähköntuotannon vuoksi, vaan koska Nepal myy sähköä naapurimaihin ja katkaisee siksi omilta kansalaisiltaan sähköt), ja vietimmekin railakkaan illan kolmistaan Samin mökissä hytisten yhteisen viltin alla kuumavesipullot sylissä, kylki kyljessä, otsalamput päässä ja naureskellen mökin seinää koristavalle kuvalle valkohiekkaisesta rannasta, palmuista ja auringosta. Se oli parasta kivaa!
Päivä 4
Aamulla majatalon pihalta kajahti suomenkielinen ruma sana. Samihan se
siellä ilahtui jäätyneistä vesiputkista suupielet hammastahnassa! Eli siis,
kylmä yö takana. Aamupalalla päätettiin yksissä tuumin aloittaa
Diamox-pillereiden napsiminen (saimme ohjeeksi aloittaa kuurin reilussa 2 500
metrissä). Niiden tehtävä on ennalta ehkäistä vuoristotautia nopeuttamalla
elimistön tottumista ohuempaan ilmanalaan. Aloitimme puolikkailla tableteilla
aamuin illoin, mutta sivuvaikutukset olivat silti erityisen mukavat: pissalla
sai ravata tuon tuostakin (lääke nopeuttaa mm. munuaisten toiminta) ja nestettä
piti juoda lähes tuplamäärä normaaliin 3 - 4 litraan verrattuna. Enniltä tämä
sujui, mutta muilla oli hieman hankaluuksia. Etenkin seurueemme kamelina
tunnettu Sami oli elämänsä kovimman haasteen edessä!
 |
| Retkikunta esittäytyy |
Neljäntenä vaelluspäivänä tarvottiin Lower Pisangin kylään 3 200 metrin
korkeuteen. Retkikunta varustautui yhä kylmeneviin ilmoihin/öihin hankkimalla
Chamesta aamusella fleecepöksyt ja villasukat. Chamen kylmyyden karaisemat (tai
järkyttämät) matkalaiset esittivät oppaalle toiveensa majapaikan suhteen:
lämmin suihku mieluiten juoksevan veden alla sekä kamiina/tulisija
yhteistiloissa.
 |
| Vuoristoheimolaisten taakkojen raahaamissietokyky oli huikeaa luokkaa (painoa noin 50 - 60 kg) |
Iloksemme toiveemme toteutui, ainakin osittain. Enni ja Sami
saivat lämpimähköt suihkut ei-niin-yksityisessä suihkuhuoneessa, mutta Vesa
viimeisenä suihkuttelijana joutui hieman jo palelemaan. Kopin seinään ja katon
väliin jäi reipas 20 sentin rako, joka päästi virkistävän vuoristotuulen
suihkukaveriksi. Yhteistilan/ruokailutilan kamiina oli kuitenkin tervetullut,
ja ensimmäistä kertaa trekin aikana retkikuntalaiset pääsivät viettämään aikaa
lämpimässä tilassa. Vihdoin varpaatkin sulivat! Loppuilta vietettiinkin
tiiviisti kamiinan ympärillä turisten niitä näitä, ja kaminan vieressä märät pyykitkin
kuivuivat äkkiä. Jopa mökit tuntuivat lämpimämmiltä, sillä niissä oli
telttailusta tuttua makuualustaa muistuttavasta materiaalista tehty tiivistys.
 |
| Vaellusreitti kulkee jyrkänteen laitaa |
Päivä 5
Lumihuiput lähenevät, ilma ohenee ja lehtimetsät vaihtuvat elinvoimaisiin
mäntymetsiin. Aamulla otimme suunnaksi Manangin kylän 3 540 metrin korkeudessa.
Tämä kylä toimisi tukikohtana parin päivän ajan, jotta elimistömme ehtisivät
tottua rauhassa korkeampaan ilmanalaan.
 |
| Perillä Manangissa |
Iltaisin oppaan kanssa seuraavaa
päivää läpikäydessämme yleinen kommentti oli tulevasta maastosta: "Jonkun
verran nousua, ei paljon. Melko tasaista enimmäkseen." Viides vaelluspäivä
taidettiin aloittaa noin 45 minuutin reippaalla nousulla, jonka jälkeen reitti
muuttui tasaisemmaksi. Lopuksi tarvottiin vielä melkein pari tuntia jyrkkää
ylämäkeä happea haukkoen ja sydämet tykyttäen. Tämä siis oli oppaan näkemys
"tasaisesta" tiestä tai "kevyestä" noususta.
Retkikuntalaiset olisivat halunneet pitää kiinni jokaisesta saavutetusta
korkeudesta ylämäkien jälkeen, mutta pettymys oli valtaisa, kun edessä olikin
valtava alamäki. Tuntuikin siis siltä, että tarvoimme ylämäkiä, jotta voisimme
taas tulla alas ja kiivetä sitten uudelleen.
 |
| Maisemat majatalon takapihalta ja oman huoneen portailta |
Majapaikka oli erityisen viihtyisä, ja ensimmäistä kertaa omassa huoneessa
oli vessa ja suihku. Tosin, lämmintä vettä tuli ainoastaan 12 - 15 välillä,
joten vaelluksen jälkeen suihku oli enää lämpimähkö. Siltikin se tuntui niin
luksukselta vielä omassa huoneessa pitkän vaelluksen jälkeen. Trekin aikana
elämän pienet ja yksinkertaiset ilot nousivat uusiin mittasuhteisiin.
Vaikka korkeutta olikin reilut 3 500 metriä, löysimme kylästä jopa
Internet-kahvilan. Hintaa lystillä toki oli melkein 10 euroa tunnilta... No,
onneksi muitakin viihdykkeitä oli: mm. vapaana juoksevat koirat ja ponit, jotka
ilahtuivat hellimisestä ja rapsutuksesta. Samaten jo toista kertaa trekin
aikana illallinen syötiin kamiinan lämmössä, ja huonekin oli yksi reissun
lämpimimmistä.
Päivä 6
 |
| Voitonriemua |
Ah, autuas vapaapäivä! Herätys oli "vasta" yhdeksältä ja aamupala
syötiin puoli kymmenen. Opas oli maininnut jo aiemmin, että vapaapäivänä olisi
luvassa pieni retki läheisen jäätikön tuntumaan. Edellisenä iltana selvisikin,
että tämä pikku retki olikin puolen kilometrin erittäin jyrkkä nousu yli 4 000
metriin ja taas takaisin alemmas. Retkeä pidetään tärkeänä korkeaan ilmanalaan
totuttelemisen kannalta, eli noustaan ylemmäs vapaapäivänäkin ja palataan
alemmas nukkumaan. Saman tien totesimme, että kroppa vaati sen verran huilia,
että retki jää meiltä väliin ilman menopelejä = poneja. Tämä oli ensimmäinen
julkinen kapina innokasta opastamme vastaan. Lopulta ponit järjestyivät, ja
jäätikkö kutsui. Ei muuta kuin ponien selkään ja mars matkaan vajaan puolen
metrin levyistä polkua pitkin jyrkkää rinnettä ylöspäin! Sen verran kapeasta,
jyrkästä ja pitkästä polusta oli kyse, että ponit tuntuivat välittömästi täysin
oikealta päätökseltä.
 |
| Kyyti yli 4 000 metriin |
Enni kokeneempana ratsastajana sai alleen johtoratsun,
joka kuitenkin oli se vahvempi ja vankkajalkaisempi. Veskun poni puolestaan
hikoili ja puuskutti jo puolimatkassa niin, että Vesan kävi sitä sääliksi.
Kuitenkin matka jatkui tiivistä tahtia ylös korkeuksiin. Yhdessä kohdassaVesku
sai tiirailla hikikarpalot otsassaan jyrkänteeltä alas, kun hänen menopelinsä
kompastui kiviaskelmilla ja kävi polvillaan. Tilanteesta selvittiin onneksi
säikähdyksellä, eikä heporeppanakaan loukannut. Ylhäällä maisemat olivat kaiken
"vaivan" arvoisia, ja 4 000 metrin rajapyykki ylittyi.
Retkikuntalainen Sami pysytteli vielä tasamaan tallaajana, kun hänen retkensä
peruuntui viime hetkellä äkillisen ripulin ála Delhi Bellyn vuoksi. Tunnelma
yli neljässä tonnissa oli huikaiseva!
 |
| Fiilistelyä korkeuksissa |
 |
| Onnelliset vaeltajat |
Tulimme rinnettä hiukan matkaa alaspäin hevosilla, mutta se oli niin hurjaa
touhua ja rinne oli aivan liian jyrkkä turvalliseen matkantekoon, joten
päätimme suosiolla jalkautua ja päästää hepot ansaitulle vapaalle.
Laskeutuminenkin otti mukavasti voimille, polviin ja jalkoihin, ja hikikarpalot
virtasivatkin vuolaina majataloon päästyämme.
 |
| Maisemia Manangin yllä |
Vapaapäivän ilta sujui koiria rapsutellen, illallistaen ja korttia pelaten.
Vesan lääkäri oli kieltänyt meitä syömästä vuoristokylissä lihaa, joka on
kuulemma korkealla yleensä pilaantunutta/vanhentunutta. Katellisena siis
seurasimme vegeannostemme ääreltä, kuinka australialainen lääkäriopiskelija
nautiskeli jakin liha pihvistään. Kyseinen australialainen tuli meille tutuksi
myöhemminkin trekin aikana, kun törmäilimme alituiseen lepotauoilla ja
majapaikoissa.
 |
| Jäätikköjärvi Manangin yllä |
Kuitenkin vapaapäivä tuli erityisen tarpeeseen etenkin Veskulle,
jonka aiemman keuhkoputkentulehduksen jäänteet alkoivat taas vaivata. Ja
jälleen uusi antibioottikuuri siis Vesalle... Vuoristossahan tunnetusti
keuhkoja ei tarvita, eikä varsinkaan liikkuessa! Ilmankin tauteja vaeltaminen
muuttuu jatkuvasti vaivalloisemmaksi ilman ohetessa, joten Veskun sairaat
keuhkot olivat erityisen kovilla.
Päivä 7
Aamulla aloitettiin kokonaiset Diamoxit, koska seuraava majapaikka olisi yli
4 000 metrissä. Ohjeiden mukaan päivän aikana voidaan nousta korkeallekin,
mutta yöpaikkojen välinen korkeusero ei saisi ylittää 500 metriä. Kuitenkin
seuraava oppaan kaavailema majapaikka olisi Ledarin kylässä 4 200 metrin
korkeudessa, jolloin majapaikkojen välinen korkeusero olisi vajaat 700 metriä.
Välillä päässä oli ollut pientä paineentuntua ja pääjomoa, jotka kuitenkin
menivät ohi kropan totuttua korkeuteen. Siksi meistä näissä korkeuksissa vajaan
700 metrin korkeusero majapaikkojen välillä tuntui turhan paljolta. Opas ei
tainnut ottaa meitä kovin vakavasti, vaan totesi vain, että tarkkaillaan
tilannetta lounastauolla.
 |
| Aamuinen usva Manangin yllä |
 |
| Viimeinen silmäys vuoristojäätikölle |
Vaellus lounaspaikkaan Yak Kharkan kylään 4 018 metrin korkeudessa oli jo
melko rankka. Retkikuntalaisten moraali horjui, paine kasvoi päässä ja jokaisen
(opasta ja kantajaa lukuun ottamatta) askel alkoi painaa suunnattomasti.
 |
| Teetupa matkan varrella |
Lounaalla sitten puntaroimme vaihtoehtoja: jatkaako yöksi Ledariin vielä 200
metriä korkeammalle vai jäädäkö suosiolla alemmas. Tässä vaiheessa piti jo
miettiä tulevaa ylitystäkin, joka olisi aloitettava High Campilta aamuviideltä
tai alempana olevasta kylästä jo puoli viideltä. Halusimme helpottaa
ylityspäivää nousemalla seitsemäntenä päivänä vielä ylempään kylään
päätykytyksistä huolimatta. Matka siis jatkui Ledariin lounaan jälkeen, vaikka
jokainen alkoi olla jo aika puhki.
 |
| Jakki lapsosineen polun vierellä |
Huoneessa meitä odotti mahtavat maisemat: näimme lumihuippuiset vuoret
suoraan takapihan ikkunasta sängyssä maatessamme. Päikkärit vaelluksen jälkeen
vei pääjomotukset mennessään, ja illallisella jokaisen olo oli uupunut mutta
tyytyväinen. Kamiina lämmitti jälleen yhteistilaa, ja pelailimme korttia
Manangissa tapaamamme australialaisen kanssa ja opetimme hänelle suomea.
Yhteinen tervehdyksemme myöhemmin trekillä tavatessamme olikin
"Moi!".
Päivä 8
Yö toikin tullessaan jännät olot. Enni heräsi kuudelta heikotukseen ja kävi ilokseen yökkäämässä ulkohuussissa. Heikohko happi jatkui myös aamiaisella, ja keitetyt kananmunat inspiroivat toiseen vessareissuun. Olisiko vuoristotautia vaiko kenties ruokamyrkytys? Australialainen lääkäriopiskelijaystävämme kyseli oireita tohtorin elkein, ja yhteistuumin tulimme siihen tulokseen, että saattoipa olla ruokamyrkytys. Siinä sitten huilailimme korttia pelaillen ja teetä juoden melkein nelisen tuntia. Tapasimme mukavan saksalaispariskunnan, jonka naisosapuoli oli joskus opiskellut Helsingissä. Muut trekkaajat olivat aikapäiviä sitten lähteneet, kun vihdoin pahoinvointilääke teki tehtävänsä ja pari kananmunaa pysyivät sisällä. Olo koheni sen verran, että päätimme jatkaa matkaa.
 |
| Vuoret lähestyvät lähestymistään |
Kuitenkin myöhäisen lähtöajankohdan ja Ennin olojen takia hylkäsimme ajatuksen tarpoa suoraan High Campille 4 925 metriin ja päätimme pysähtyä majailemaan Thorung Phediin 4 450 metriin.
 |
| Jälleen ystäviä matkan varrella |
 |
| Teetauko tuulisessa kuppilassa |
Matkanteko oli hidasta, ylämäet jatkuivat jatkumistaan ja sattuipa reitin varrelle myös maanvyörymäalue, jota ylitettäessä oli oltava erityisen varuillaan. Näin korkealla myös tuuli yltyi, ja nautimmekin teet pienessä majassa vuoren rinteellä tuulen puhaltaessa pölyä ja hiekkaa kasvoille ja teemukiin. Loppumatka teetauon jälkeen sujui rattoisammin, mahtoikohan syynä sitten olla Veskun melko kallilla ostama RedBull ja ne siivet.
 |
| Vuoristokauriita lounastamassa |
 |
| Reitti Thorung Phediin |
Vihdoin perillä meitä odotti viihtyisä, omalla vessalla varustettu huone ja yhteistilat, joissa oli lämmitin pöydän alla. Olimme saaneet trekkifirman omistajalta vinkin vuoristotaudin ehkäisyyn: valkosipuli. Sitä sitten kuluikin roppakaupalla, kun lounaaksi tai aamiaiseksi tilailtiin valkosipulikeittoa ja valkosipulipaahtoleipiä. Vuoristossa kasvaneen valkosipulin etuna on se, että se on tuplasti väkevämpää kuin mihin on tottunut. No, valkosipulisen lounaan jälkeen teimme vielä akklimitoitumista edistävän reissun, eli nousimme Thorung Phedin ja High Campin välistä jyrkkää rinnettä noin puoliväliin. Samalla saimme hyvää esimakua siitä, mitä seuraava aamuyö toisi tullessaan: jäätävää tarpomista kapealla, kiemuraisella ja äärimmäisen jyrkällä polulla. Oman mausteen tietysti toisi pimeys ja kylmyys...
 |
| Majatalo Thorung Phedissä |
Alkuilta sujui rattoisasti muiden matkalaisten seurassa yhteistilassa lämmittimen puhaltaessa pöydän alla. Kylmä oli silti, ja yöllä vieläkin kylmempi. Olisikohan huoneessa ollut viitisen astetta tai ehkä vähän vähemmän. Hengitys huurusi, mutta vesipullot pysyivät ainakin vielä yön ajan sulina.
Päivä 9
Vaikka korkealla nukkuminen tuppaa olemaan vaikeaa, ja yöllä heräillään useitakin kertoja paitsi pissahädän myös ihan vain korkeuden takia, nukuimme suhteellisen hyvin. Menimme petiin siinä kahdeksan aikoihin, ja uni vei aika nopeasti väsyneen matkalaisen mukanaan. Herätys olikin sitten 3.30, ja aamupala oli katettu neljäksi. Puimme päällemme lähes kaikki mukanamme olevat vaatteet, otimme taskulamput ja otsalamput käyttöön ja suuntasimme jyrkälle rinteelle kohti High Campia ja sieltä Thorung La Passia 5 416 metrin korkeudessa.
 |
| Vuorijono aamuyön hämärässä |
High Campin kohdalla noin tunnin kiipeämisen jälkeen oli tarkoitus pitää juomatauko, mutta Vesku oli yltä päältä hiessä ja tarvitsi uuden vaatekerran. Onneksi rinkka kulki mukana kantajan selässä, ja sieltä oli helppo vetää kuivat vaatteet niskaan.
 |
| Tarpoja täydessä tällingissä |
Nousu Thorung La Passille alkoi pimeässä, sitten auringon nousun siivittämänä ja lopulta kirkkaassa auringon paisteessa vuorten huippujen keskellä. Hengitys huurusi, ja pakkasta oli noin kymmenen astetta. Vuoristotuuli ja viima toivat oman lisänsä, mutta jyrkkä nousu piti matkalaiset lämpiminä. Toki sormet, varpaat ja vesipullot olivat umpijäässä, mutta muu kroppa oli jopa kuumissaan. Nousijoita oli monenlaisia: Yksi nainen oli saanut niin pahat rakot jalkoihin, että vaelluskenkiä ei voinut laittaa jalkaan. Aikaisempana päivänä hän oli vaeltanut jopa sukkasillaan ja myöhemmin parilta muulta vaeltajalta saamissaan Crocseissa. Yksi israelilainen nainen oli taas venäyttänyt nilkkansa niin pahasti, ettei käveleminen enää sujunut. Hän saikin kyydin huipulle ylihintaiselta ponilta, josta sai pulittaa 100 dollaria. Thorung La Passin ylityksen jälkeen hänen piti kuitenkin nilkuttaa vähintään yhtä jyrkkä rinne alaspäin, koska ponilla ei niin jyrkille poluille alamäkeen ollut asiaa. Voisi kuvitella, että alamäki taittuu sukkelaan ja vähän kuin itsestään, mutta tämä alamäki oli toista maata: 5 - 6 tuntia jarrut pohjassa, polvet ja nilkat todella kovilla (Vesan vanha polvivamma ja Samin nilkkavamma kolottelivat).
 |
| Reittiä tasaisemmasta kohdastaan |
Huipulle kiipeäminen oli raskasta, mutta erityisesti keuhkoköhästä kärsivälle Vesalle. Mitä ylemmäs noustiin, sitä hankalammaksi Vesan hengittäminen ja jalan toisen eteen nostaminen kävi. Hengitystaukoja pidettiin lähes parinkymmenen metrin välein, ja Vesku yski välillä kaksin kerroin. Vajaat 80 metriä huipusta Vesan piti taistella jokaisen askeleen eteen, mutta pääsimme kuin pääsimmekin perille! Fiilis oli huikea ja maisemat sitäkin huikeammat. Vaikka hyvä kamera matkassa olikin, maisemat eivät kuvissa pääse täysin oikeuksiinsa.
 |
| Teemukit kilisivät 5 416 metrissä - huipulla! |
Noin 4 tuntia lähdön jälkeen trekin vaikein osuus oli takana. Juotiin huipun kuppilassa teet, syötiin jäiset Snickersit ja kuvattiin maisemia. Retkikuntalaiset kävivät siis korkeimmillaan 5 420 metrissä Enniä lukuun ottamatta, joka pissahädän yllättämänä joutui etsimään suojaista paikkaa teemökin takana olevalta kukkulalta. Nousua tuli siis mahdollisesti 10 metriä enemmän kuin muilla!
 |
| Teetupa huipulla |
Alamäki alkaa kaikilla kevyenä. Koko porukka on huojentunut huipulle päästyään ja nyt siirryttäisiin taas alemmille korkeuksille, happipitoisemman ilman äärelle.
 |
| Vesan voitonriemua alamäen alkaessa |
Mutta... Jyrkkä rinne, kapea ja kiemurteleva polku, irtosora ja jatkuvasti yltyvä pääjomotus koko retkikunnalla opasta myöden tuovat omat haasteensa. Päivä on toki ollut pitkä ja vatsaankaan ei ole paria teetä ja suklaapatukkaa lukuun ottamatta saatu aamiaisen jälkeen mitään, joten voimat alkavat olla lopuillaan.
 |
| Maisemia laskeutumisen varrelta |
Pieni huilitauko kivipaaden päällä auringonpaisteessa lämmitellen antaa hiukan lisäpuhtia. Opas yrittää kannustaa sanomalla, että lounaspaikka on puolen tunnin päässä. Samat sanat toistuvat puolen tunnin päästä ja taas tunnin päästä. Ehkä puolentoista tunnin päästä istahdamme alas lounaalle.
 |
| Lounaspaikka noin kolmen tunnin laskeutumisen jälkeen |
Ennin tilaama taikajuoma (Coca-Cola) antaa hänelle supervoimat, Vesku ja Sami taistelevat pitääkseen nilkkansa ja polvensa kurissa. Erittäin kaivattu majapaikka Muktinathissa 3 760 metrin korkeudessa vastaanottaa väsyneet tallaajat noin kello 15. Eihän sinä päivänä taivallettukaan kuin 10,5 tuntia...
 |
| Muktinathin kylä odottaa kaukana alhaalla |
Majapaikkanamme Muktinathissa oli Bob Marley Guest House, joka jääkaappikylmistä makuuhuoneistaan huolimatta oli ehkä tähän astisen trekin viihtyisin ja tarjosi trekkaajille kuumimman suihkunkin. Lisäbonuksena oli se, että kyseiseen majataloon majoittui lähes kaikki trekin aikana tapaamamme ihmiset, joiden kanssa oli mukava jutustella. Ruokatilassa oli sähköiset lämmittimet ja itse ruokakin oli maistuvaa (vaikkakin edelleen vege-sellaista). Muiden ilakoidessa Veskun jutustelu alkoi muuttua hiljalleen harvasanaisemmaksi ja väsymys alkoi olla siinä pisteessä, että koko kroppa oli pienen vapinan kourissa. Ei muuta kuin nukkumaan!
Päivä 10
Kymmenentenä trekkipäivänä heräsimme jälleen puoli kahdeksalta ja suuntasimme aamupalan jälkeen Muktinathin jeeppiasemalle. Siellä hetken odottelun jälkeen hyppäsimme jeepin kyytiin, tällä kertaa suht mukavasti keskipenkeille. Hieman myöhemmin asemalta oli lähdössä toinenkin jeeppi, jonka kyytiin oli menossa yksi ranskalainen trekillä tapaamamme vaeltaja. Kysyimme oppaalta, voisiko hän tulla meidän aiemmin lähtevään jeeppiimme, mutta saimme kieltävän vastauksen. Selityksenä oli, että seuraavaan määränpähän oli kaksi reittiä, ja siksi myös kaksi eri jeeppiä ja eri hinnat. Tämän kummemmin meille ei asiaa selitetty, mutta totuus valkeni matkan aikana: kalliimpi reitti (jota oppaamme ei meille valinnut) oli nopeampi ja parempi kuntoisempaa tietä, kun taas halvempi reitti piti sisällään reilut 1,5 tuntia höykytystä, kolistelua ja rymistelyä. Valmiiksi maksamamme trekin hintaan siis sisältyi paitsi syömiset, teet ja asumiset, myös kuljetukset maitse. Aina, kun silmä vältti, opas yritti hankkia meille halvimmat kyydit tai asumukset, jos emme itse olleet tarkkoina. Majapaikkojen suhteen vuorilla ei ollut hirmuisesti valinnan varaa, mutta nyt alempana vaihtoehtoja riitti. Kyydit puolestaan aina järjestyivät nepalin kielellä, joten näihin ei ollut meillä paljon sanomista. Jos johonkin asiaan vaati selitystä tai kysyi syytä, saimme yleiseksi vastaukseksi: "It's a rule."
 |
| Matkalla Jomsomiin joenuoman reunaa |
 |
| Jomsomin laitamia sillalta kuvattuna |
Matkasimme siis Jomsomin kaupunkiin 2 720 metrin korkeuteen. Valitun jeeppireitin pituus (ja toisaalta myös tien kunto) valkeni muun muassa silloin, kun vajaan tunnin jeeppimatkan päässä näimme yhtä aikaa kanssamme kävellen etenemään lähteneitä tuttuja trekkaajia. Toki, tien kunto edellytti etanavauhtia. Välillä pitkiäkin matkoja ajettiin 5 km/h, kun muuten kuopat, pomput ja kivet olisivat hajottaneet auton. Ehtipähän rauhassa katsella vaihtuvia maisemia, kuten yhtä alueen pisimmistä vesiputouksista.
 |
| Vesiputous tien varressa - hienosti sujui kahlaaminen jeepilläkin |
Seuraava etappi Jomsomin jälkeen olisi Ghasan kylä 2 010 metrissä, ja meidän oli tarkoitus hypätä paikalliseen bussiin heti omenapiirakkalounaan jälkeen. Reitti oli oppaan valitsema, ja kun tiedustelimme syytä Ghasan valintaan, hän oli selkeästi harmissaan, kun häntä kyseenalaistettiin. Päätimme periaatteessakin olla tiukkoina. Meistä olisi ollut järkevintä jatkaa suoraan Tatopanille 5 tunnin ajomatkan päähän ilman välipysähdyksiä. Nythän jalkaisin vaeltaminen oli jo ohi, ja loppupäivät oli tarkoitettu huilailuun ja rentoutumiseen, joten pikkuruinen kylä, jossa ei ollut edes kauppaa, tuntui turhalta pysähdykseltä. Sovimme oppaan kanssa, että käymme katsastamassa Ghasan majatalon. Jos se sopisi rentoutumiseen, voisimme jäädä yöksi. Pohdimme myös sitä vaihtoehtoa, että olisimme jääneet suurempaan Jomsomiin yöksi ja jatkaneet sieltä seuraavana päivänä Tatopanin kuumille lähteille. Jomsom oli seudun keskuspaikka, joten palveluita olisi ollut tarjolla. No, kuitenkin päädyimme siirtymään Ghasaan majataloa katsastamaan ja hyppäsimme bussiin paikallisten sekaan. Matka taittui jälleen töyssyistä ja kiemuraista vuoristotietä kaahaavalla bussilla melko sukkelaan.
 |
| Pojat suojassa pölyltä - bussit ajelivat hiekkateitä ovi ja osa ikkunoista auki |
 |
| Ghasan kylä vuorten katveessa |
Perillä meitä odotti pikkuruinen kylä vuorten ympäröimässä laaksossa. Paikan ainoa majatalo osoittautuikin koko trekin siisteimmäksi ja viihtyisimmäksi, joten päätös jäämisestä oli selvä. Oppaamme huokaisi helpotuksesta. Pääsimme kuumaan suihkuun ja saimme pyykit pestyä lämpimässä vedessä. Illalliseksi valitsimme paikan omat pitsat, joista Kotipizza sun muut voisivat ottaa opikseen täytteiden määrän ja yhdistelmien osalta. Majatalon pitäjällä oli myös rakkaudenkipeä koira, joka teki kaikkensa hyvän rapsutuksen eteen. Paljon siihen ei kyllä vaadittu, sen verran oli suloinen otus.
Päivä 11
 |
| Näkymää Ghasan bussiasemalta kylälle |
Hyvin nukutun yön jälkeen oli helppo herätä ajoissa aamupalalle. Suunnitelmana oli, että opas menee aikaisin jeeppiasemalle, varaa meille paikat ja ostaa liput, kun taas kantaja tuo meidät sitten oikeaan aikaan paikalle. Yksi jeeppi hurahti ohi, juuri kun olimme tekemässä lähtöä asemalle. Se oli täynnä, eikä meille näkynyt siinä paikkoja. Jos opas olisi halunnut maksaa bussilippua kovemman summan, hän olisi varmasti saanut meille jeeppiin paikat. Oppaan ajatuksena olikin taas halvemman kyydin (= bussin) järjestäminen. Sitten odoteltiin reilut pari tuntia bussin täyttymistä, mutta meidän lisäksemme paikalle ilmestyi vain kaksi ihmistä, joten bussi ei hievahtanutkaan. Seuraava suunnitelma oli odottaa Jomsomista aiemmin aamulla lähtenyttä bussia, jonka piti kuulemma tulla puoli kahdeksitoista. Reilun kahden tunnin odotuksen jälkeen noin kymmentä yli yksitoista ADHD-oppaamme sai tarpeekseen ja kävi hankkimassa kokonaisen jeepin pelkästään meidän käyttöömme. Hän siis maksoi viiden hengen sijaan kahdestatoista matkustajasta. Se tuli huomattavasti kalliimmaksi kuin paikkojen ostaminen ensimmäiseen jeeppiin... Me olisimme hyvin voineet istuskella asemarakennuksessa korttia pelaillen ja kahvia ryystäen, kunnes Jomsomin bussi olisi saapunut. Pääsimme kuitenkin vihdoin aloittamaan matkamme kohti Tatopania. Kuumat lähteet täältä tullaan!
 |
| Majatalomme puutarhaa Tatopanissa |
 |
| Näkymää huoneemme edustalta |
 |
| Huone oli yksi trekin viihtyisimmistä (hämähäkkejä lukuun ottamatta) |
Parin tunnin köröttelyn jälkeen istuimmekin jo majapaikkamme ravintolan terassilla ja odottelimme kiellettyä herkkua (= lihaa) lounaaksi. Ensimmäinen kunnon proteiiniannos yhteentoista päivään! Kyllä Ennin kanaleike ja Veskun kanacurry maistuivat makoisilta yli viikon kasvistelun jälkeen. Uusin proteiinin suomin voimin siirryimme rentoutumaan kuumille lähteille, jonne sisäänpääsymaksu oli noin 50 senttiä. Ei muuta kuin uikkarit niskaan, kokis kouraan ja lillumaan 40 asteisessa mineraalivedessä (vähän tuli Japanin onsenit mieleen).
Päivä 12
Vietimme Tatopanilla toisenkin huilipäivän ennen Pokharaan paluuta.
 |
| Huilipäivänä ehti luontokuvailla |
 |
| Paikallista Coronaa kylän raitilla |
Vesku paranteli köhäänsä ja kipeytyneitä kantapäitään ja Enni jumisia pohkeitaan pari kertaa päivän aikana kuumissa kylvyissä. Olipas rentouttavaa ja terapeuttista!
Päivä 13
Trekin viimeinen päivä olikin oikeastaan 8 tunnin bussimatka kahdella eri bussilla takaisin Pokharaan. Aamulla bussiasemalla törmäsimme jenkkipoikaan, joka lyöttäytyi seuraamme ja matkustimme yhdessä. Lounastimme bussin vaihtoasemalla Benissä, ja saimme eteemme lautaselliset puhvelinlihamomoja eli paistettuja tai keitettyjä taikinanyyttejä herkullisen tulisen kastikkeen ja tietysti kokiksen kera (kokis oli ensisijaisesti Ennin kolamoottorin polttoaineeksi, muut seuralaiset.joivat useimmiten vettä, teetä tai olutta).
Tämä herkullinen ruoka juomineen oli noin euron päätä kohden.
 |
| Valoilmiöitä matkan varrella |
Puuduttavan ja pölyisen bussimatkan jälkeen saavuimme takaisin Pokharaan. Illalla veimme vielä oppaan syömään kiitokseksi. Kantajakin oli kutsuttu, mutta hän ei päässyt paikalle.
Loppusanat:
Majataloissa yöpyminen saattoi vaihdella kahdesta eurosta kymmeneen euroon, eikä kalliimpi välttämättä tarkoittanut parempaa. Yleensä yöpyminen oli vielä kalliimpi, jos ei syönyt majatalossa, mutta syöminen niissä oli tavallisesti edullista. Ruoat annoksesta ja paikasta riippuen olivat 50 sentistä aina viiteen euroon. Toki vaellusreittien varsilla tai alemmissa vuoristokylissä olevat teehuoneet ja ravintolat olivat edullisempia. Nämä paikat oli suunnattu paitsi trekkaajille myös paikallisille. Liikkuminen vuorilla jalkaisin oli tietysti ilmaista, mutta tarvittaessa saatavilla oli muitakin kulkupelejä, kuten poneja (kalliita) tai pelastushelikopteri (överikallis = 2 500 dollaria/tunti). Helikopterin tarkoituksena oli viedä vaikeasta vuoristotaudista kärsivät suoraan Pokharan tai Katmandun sairaalaan. Jeeppejä tai busseja ei enää Chamen jälkeen (2 670 m) saanut, sillä reitit muuttuivat lähinnä poluiksi. Tulevaisuudessa nepalilaisten on tarkoitus rakentaa teitä pidemmälle, millä on omat vaikutuksensa ympäristöön ja paikallisten elämään.Toiset paikalliset eivät välttämättä ole kovin innoissaan tästä uudistuksesta, sillä jeepeille ja busseille soveltuvat tiet tulevat muuttamaan aluetta saasteineen. Ihmismäärä lisääntyy ja eroosio kiihtyy, eikä kaikkia vaikutuksia voi edes ennustaa. Jo nyt eroosio alkaa olla uhkana tietyillä alueilla, kun puuta kaadetaan polttopuuksi eikä uusia puita istuteta. Kaikki paikalliset eivät ole omaksuneet kaasun tai hiilen käyttöä lämmityskeinona mahdollisesti hinnan, saatavuuden ja muiden seikkojen vuoksi.
Kaiken kaikkiaan trekki oli ikimuistoinen. Tavattiin mukavia ihmisiä, nähtiin pala Himalajaa lähietäisyydeltä ja selviydyttiin vuoriston meille heittämistä haasteista!
Jos joku suunnittelee vastaavaa reissua, kannattaa pohtia seuraavia seikkoja:
- Trekin ajoitus: Lähteekö lämpimämpään sesonkiaikaan, jolloin reiteillä on enemmän ihmisiä ja paikallisia (näkyvyys saattaa olla lämpimämpänä kautena hieman heikompi ja majataloissa voi olla ruuhkaa), vai suuntaako vuoristoon viileämpään off-sesonkiaikaan (näkyvyys parempi, reiteillä vähemmän porukkaa, majataloissa tilaa, mutta kylmyys voi olla toisille koettelemus). Itse päädyimme jälkimmäiseen vaihtoehtoon, mutta trekin aikana tapasimme muutaman vaeltajan, jolta jäi vaellus kesken kylmyyden takia.
- Kantaja ja opas vai itsenäinen reissu: Kokemuksesta riippuen retkestä selviytyy yksinkin ja huomattavasti halvemmalla, kunhan hankkii laadukkaan trekkialueeseen keskittyvän opaskirjan. Kun omat tavarat kannetaan itse koko matkan, tavaramäärää pitää koittaa vähentää entisestään. Meillä oli viiden ihmisen tavarat kahdessa rinkassa (kevyempi oppaalla, raskaampi kantajalla) ja matkalaisilla oli päivän aikana tarvitsemansa tavarat ja vesi omissa repuissaan. Koko päivän vesimäärää ei tarvinnut kantaa mukanaan, sillä juomavettä sai matkan varrelta lisää (kunhan laittoi puhdistustippoja/-tabletteja).
- Kunto: Sairastumisille ei mahda mitään, mutta pidemmille trekeille kannattaa lähteä mahdollisimman hyväkuntoisena. Tuntien tarpominen jatkuvasti ohenevassa vuoristoilmassa tekee hommasta huomattavasti tasamaalla vaeltamista raskaampaa.
Kokemus ja trekki olivat kuitenkin unohtumattomia ja kaiken vaivan arvoisia!
 |
| Retkikunta: kantaja Chandra, Sami, opas Arjun ja Enni - Vesku kameran takana |
P.P.S. Kirjoitusvirheitä voi pitää mukavina mausteina tai välipaloina. Sen verran monta päivää kirjoitteluun ja etenkin kuvien valintaan ja latailuun meni (hidas netti ja yhteensä 1 300 kuvaa järkkärissä ja digipokkarissa!!!!), ettei lopuksi tarkistusprosessi jaksanut kiinnostaa...
