It's Holiday in Cambodia!

Laosin 4000 saaren rauhan rikkoi aamuherätys seitsemältä, hyppy paikallisen kalastajan veneeseen, reilun 20 minuutin jokiseilailu satamaan, rapsakka puolentoista tunnin odottelu bussiasemalla ja viimein siirtyminen kohti Kambodzhan rajaa ja Ban Lungia suuntaavaan pikkubussiin. Ensimmäinen etappi raja-asemalle kesti huimat 20 minuuttia, jonka jälkeen kuljettaja keräsi porukan passit ja kävi hoitamassa rajahässäkät. Kuulostaa tehokkaalta, eikö? Totuus oli kaikkea muuta: meidät ohjattiin raja-asemien välillä oleviin tienvarsikuppiloihin (kuului selkeästi matkanjärjestäjän suunnitelmiin "sponsoroida" yhteistyökumppaneiden ravintolabisnestä), kun maahantulomuodollisuuksissa saatiin kulumaan tunti jos toinenkin. Muilla raja-asemilla tähän asti muodollisuuksien suorittamiseen kuluu jonottamisineen, viisumien maksamisineen ja lappujen täyttelyineen korkeintaan puolisen tuntia (normiaika noin viisi tai kymmenen minuuttia). Siinä sitten söimme nuudelisoppaa ja kittasimme limpparia ehkä tunnin, kunnes matkan jatkuminen kohti Ban Lungia tuntui olevan käsillä. Viisumeilla varustetut passit jaettiin ja porukka ryhtyi jo keräämään kamppeitaan kasaan bussiin siirtymistä varten, kunnes joku matkanjärjestäjän edustaja kävi meitä toppuuttelemaan ja kehotti ottamaan iisisti ja nauttimaan vaikka oluet. Syykin kiireettömyyteen selvisi pian: kuljettajamme makoili riippumatossa päivänokosilla tarkoituksenaan odotella, että ravintolat saisivat tarvittavan (ehkä ennalta sovitun) määrän rahaa kassoihinsa. Vajaan tunnin lisäodottelun jälkeen kuski ei voinut vitkutella enää pidempään, kun me matkaajat aloimme käydä kärsimättömiksi. Siirryimme jälleen bussiin valmiina noin kolmen tunnin ajomatkaan kohti Ban Lungia.

Raskasta on rajanylitys

Olimme ehtineet ottaa mukavat asennot bussissa ja turisemaan muiden matkaajien kanssa, kunnes reilun puolen tunnin jälkeen auto pysähtyi keskelle ei mitään ja kuski hätyytti meidät kamoinemme tienvarteen. Ohjeena oli odottaa "isoa bussia, joka tulee ihan kohta tuohon läheiseen risteykseen ja ottaa kyytiin". Tämä "ihan kohta" osoittautui taas uudeksi tunniksi. Isompi bussi pysähtyi läheiseen risteykseen, jonne sitten kipitimme kassit selässä. Bussi oli aivan täynnä muita turisteja, joten me kymmenen pääsimme istumaan bussin lattialle sijoitetuille lasten pikkuruisille muovijakkaroille. Jälleen toivonkipinä pikaisesta perille pääsystä hiipui, kun ehkä 20 minuutin matkan jälkeen meidät kymmenen Ban Lungiin menijää jätettiin uuteen ravintolaan tien poskeen odottamaan jälleen uutta kyytiä, joka "tulee ehkä tunnin päästä". Ei siinä sitten auttanut muu, kuin napata kirjat kassista ja uppoutua fantasiamaailmaan (Vesalla tämä tarkoitti kädenvääntöä Kafkan aivoitusten kanssa, mikä ei pienessä turhautumisen puuskassa ollut pelkkää herkkua). Yli kahden tunnin odottelun jälkeen paikallisbussi keräsi meidät kyytiin ja vei vihdoin ja viimein noin parin tunnin ajomatkan päähän Ban Lungiin. Loppukaneetti rajanylityksestä: "normitehokkuudella" ja sujuvalla toiminnalla matka rajasysteemeineen olisi hoitunut neljässä tunnissa, mutta nyt siihen saatiin kulumaan lähes kymmenen tuntia, joista istuimme autossa hieman päälle kolme tuntia. Näin siis tällä rajanylityspaikalla!

Piilopirtti

Oma terassi

Ban Lung kaupunkina ei ollut mikään huikea, mutta siinä oli paikallinen maku eikä se ollut turismin kyllästämä. Halusimme kuitenkin nähdä Pohjois-Kambodzhaa ja Ratanakirin provinssia, joten tämä oli hyvä paikka meille. Monille tämä on alkupiste erilaisille luonnonpuistoon suuntautuville viidakkoretkille ja -trekeille, mutta meille viidakkoa olisi luvassa myöhemmin reissun aikana, joten jätimme nämä hinnakkaat retket väliin. Halusimme lähinnä nauttia pikkukaupungin tunnelmasta, ympäröivästä luonnosta ja majapaikastamme, joka oli varsinainen löytö! Maksoimme 12 dollaria (löytyi myös halvempia majoitusvaihtoehtoja) omasta isosta mökistä, jossa oli valtava terassi ja suojaisaa puskaa ja puuta mökkien välillä niin, että sai olla aivan rauhassa ikään kuin metsän keskellä. Mökkimme vessassa oli ulkoilmatuuletus, eli seinän ja katon välissä oli tilaa pienen norsunkin kävellä sisään. Eräänä iltana vessasta kuuluikin ilahtunut kiljahdus, kun Enni pöntön kantta avatessaan katsoi silmästä silmään pöntössä uiskentelevaa sammakkoa. Tästä alkoi nyt jo perinteeksi muodostunut teema: Enni löytää vessasta milloin mitäkin ystävää. Paikka oli siis nimeltään Tree Top Ecolodge, jota suosittelemme erittäin lämpimästi!

Suihkutuokio luonnon helmassa

Kung Fu -treenit vesiputouksella

Omalla terassilla loikoilemisen lomassa ajelimme vuokramopolla pitkin maita ja mantuja uskomattoman pölyisillä teillä (punainen pöly tarttui vaatteisiin, iho värjääntyi punaiseksi ja ilman visiiriä näkökenttä oli pelkkää punaista pilveä). Kun kerran Laosissa pääsimme vesiputousten makuun, jatkoimme täälläkin niiden keräilyä. Yhtenä kohokohtana oli lekottelu erään vesiputouksen alajuoksulla viileän veden vyöryessä niskaan ja paikallisten poikien heitellessä meille vastarannalta olutta. Toinen hulppea luontokokemus oli kraatterijärvi, jonne kävimme pulahtamassa kahtenakin eri päivänä. Ihan tuli lapsuuden järvileikit mieleen hyppiessämme laiturilta ja auringon laskiessa puiden taa. Ainoa ero Suomen järviin oli jotkut pikkuruiset katkarapua muistuttavat otukset, jotka himoitsivat ilmeisestikin kuollutta ihosolukkoa. Kun pysyi hetken pidempään paikoillaan, nämä tyypit tulivat sankoin joukoin kutittelemaan.

Vesa mietiskelee

Kävimmepä yhtenä päivänä paikallisella torillakin, josta Veskun matkaan lähti kiinalainen piraattikopio Samsung Galaxy SII -puhelimesta. No, ulkoisesti puhelin oli täsmälleen mallinsa mukainen, mutta softassa olikin sitten "hienoisia eroja". Vesku oli päättänyt pitää puhelimen, jos vain wifi toimii ja ehkä jopa soittelukin onnistuisi. Soittaminen toki onnistui, mutta tekstiviestit eivät lähteneet eteenpäin, eikä puhelimessa ollut tarrojen ja paketin tiedoista poiketen wifiäkään. Kosketusnäyttökin tuntui reagoivan naputteluun tai kosketuksiin ihan fiilispohjalta. Edessä oli siis epätoivoinen palautusyritys. Majatalonpitäjä kirjoitti meille khmeriksi lapun, jossa pyysimme rahoja takaisin. Vaikka majatalonpitäjä olikin sitä mieltä, että rahojen takaisin saaminen olisi tuhoon tuomittu yritys ja että torimyyjä ehkä saattaisi suostua vaihtamaan puhelimen toiseen tuotteeseen, Veskun pantomimiesitys, elehtiminen ja surkeat ilmeet tuottivat tulosta noin 15 minuutin jälkeen. Saimme kuin saimmekin rahat takaisin, vaikka puhelinmyyjän tuttavamiehen pitikin ensin tulla selvittämään myyjälle, mikä ihme tämä puhelimesta puuttuva wifi oikein on.

Ystävä kylppärissä

Neljän yön jälkeen siirryimme aamukuuden bussilla pääkaupunkiin Phnom Penhiin, tuttavallisemmin "Pom Pen". Tämäkään bussimatka ei sujunut ihan putkeen, kun moottoriin tuli jotain häikkää. Seisoimme tienposkessa pariinkin otteeseen, kun paikalliset yrittivät korjata ongelmaa. Jouduttiinpa bussi kerran jopa työntämään käyntiin yhden pysähdyksen jälkeen. No, pääsimme perille Phnom Penhin pimenevään iltaan hitaasti mutta epävarmasti. Olimme tutustuneet Ban Lungissa saksalaiseen Sylviaan, joka tuli kanssamme yhtä matkaa pääkaupunkiin. Suuntasimme metsästämään edullista majapaikkaa, ja jälleen päädyimme kyselemään paristakin hostellista ennen vapaan ja tarpeeksi edukkaan huoneen löytymistä. Huoneita oli kuitenkin niin vähän tarjolla, että otimme halvan kolmen hengen huoneen. Hintaa lystille jäi vajaat 3,5 dollaria päätä kohden per yö, ja huoneessa oli kaksi tuuletinta, oma vessa ja lämmintä vettä jakava suihkukin.

Vesa riksakuskina Phnom Penhin kaduilla

Kambodzhan pääkaupungissa maan verinen lähihistoria ja Khmer Rougen hirmuhallinto on karulla tavalla läsnä. Aivan keskustan tuntumassa on vanha koulu, jonka punakhmeerit muuttivat kidutuslaitokseksi ja vankilaksi 1975. S-21-nimellä tunnettuun vankilaan kerättiin uuden hallinnon vastustamisesta epäiltyjä kansalaisia perheineen. Syiksi vankilatuomiolle (= kuolemantuomio) riitti muun muassa silmälasien käyttö tai vieraiden kielten puhuminen. Pol Potin tavoitteena oli muuttaa Kambodzha jättimäiseksi maanviljelijävetoiseksi yhteisöksi, mihin siis kuului akateemikkojen ja muiden oppineiden systemaattinen hävittäminen (= tappaminen). Pol Pot itse sai akateemisen koulutuksen Pariisissa, jossa radikaali marxilaisuus veti häntä puoleensa. Myöhemmin nämä ajatukset muuttuivat ääri-maoistisiksi, ja Pol Pot teki kotimaastaan lyhyessä ajassa valtavan orjaleirin marssittamalla kansalaiset kaupungeista maaseudulle orjatyöhön. Vangittuja kansalaisia, jotka eivät menehtyneet kidutussessioiden aikana, kuljetettiin autolasteittain 14 kilometrin päässä keskustasta sijaitseville Choeung Ekin kuoleman kenttinä tunnetulle alueelle tapettaviksi. Nyt reilut 30 vuotta punakhmeerien hirmutekojen jälkeen kiersimme kuoleman kentillä kuunnellen samalla luureista alueen historiasta ja uhrien kohtaloista. Kierros kulminoitui muistomerkille, johon oli koottu 8 000 uhrin kallot. Joku ehkä ihmettelee, miksi tällaisiin paikkoihin mennään reissuillaan tai lomillaan. Nämä paikat ovat todiste ihmisen julmuudesta ja siitä, mihin kaikkeen pahimmillaan kykenemme. Koska hirmutekoja tapahtuu edelleen eri puolilla maailmaa (vaikka niistä ei aina meidän uutisissa kerrotakaan), kuoleman kenttien kaltaisten paikkojen toivoisi avaavan silmämme ja lopettavan järjettömyydet.

Kansanmurhan uhrien muistomerkillä - hiljaiseksi vetää

Koulu muuttui kidutusvankilaksi

Verisen historian vastapainoksi vuorossa oli hieman kevennystä luksuksen muodossa. Kävimme nimittäin The Raffles -nimisen viiden tähden hotellin legendaarisessa Elephant Barissa. Olimme tarkoituksella liikkeellä Happy Hourin aikaan, koska jopa puoleen hintaan myytävät drinkit olivat hyvissä hinnoissa. Paikka on kuuluista maailman parhaista Singapore Sling -koktaileista sekä hotellissa muinoin vieraillutta Jaqueline Kennedyä varten suunnitellusta Femme Fatale -drinkistään. Aluksi listan nähdessämme järkyttävät hinnat olivat heikentää moraaliamme, ruoan tilaamisesta ei uskaltanut haaveillakaan ja olimme jo miltei paeta paikalta häntä koipien välissä. Kun sitten juomien mukana pöytään tuotiin kasapäin erilaisia kippoja ja kuppeja täynnään herkullisia pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, sipsejä ja raksuja, joita kuljetettiin lisää edellisten loppuessa, hinta ei tuntunutkaan enää niin kovin törkeältä. Tunnelma paikassa oli erinomainen: pianisti soitti jazzia ja bluesia ja miljöö oli mitä hermoja lepyttävin! Samalla reissulla kävimme myös kuuluisalla ulkomaankirjeenvaihtajien klubilla, jonka kattoterassilla ihailimme kaupungin jokivarren maisemia. Pääkaupunki tarjosi meille myös museoita ja hyvää ruokaa. Viihdyimme monen mielestä kaoottiselta tuntuvassa "Pom Penissä" oikein mainiosti, joten löytyy meistä vesiputous- ja luontobongareista reilu annos kaupunkilaisvertakin!

Viiden tähden hotellin ravintola-antia - legendaarinen Elephant Bar

Yhtenä aamuna pääkaupunki kuitenkin vaihtui keppiin, eikun siis Kep-nimiseen kylään rauhaisan elämänmenon pariin. Ensimmäisenä iltana tutustuimme kanadalaiseen Brandoniin, joka oli ajanut Hanoista 300 dollarilla ostamallaan moottoripyörällä läpi Vietnamin ja nyt siis Kambodzhaan. Päätimme lähteä seuraavana aamuna porukalla Rabbit Island -nimiselle saarelle Kepin rannikolla. Noin puolen tunnin paattiajelun jälkeen lähdimme kierrokselle saaren ympäri välillä kahlaten rantavedessä, välillä tarpoen pusikon halki. Pysähdyimme noin puolivälissä uimatauolle tummien pilvien kerääntyessä saaren ylle. Saarikierros jatkuikin sitten mukavan raikastavassa kaatosateessa, jota pidettiin hetki mango(?)puun katveessa. Suoja alkoi kuitenkin muuttua vaaralliseksi, kun kova sade ja tuuli pudotteli hedelmiä kunnon mäjähdyksen saattelemana melkein niskaamme. Matka siis jatkui, ja taivaskin sopivasti avautui loppumatkaa varten. Sateen raikastama ilma, turkoosi meri vieressä, aurinko lämmittämässä kosteita vaatteita, upeat maisemat ja hyvä seura... Mitä muuta voi toivoa?

Rabbit Islandin (tuttavallisemmin Jänösaari) toiselta puolelta

Samoilua saaren ympäri alá Brandon ja Vesa

Lost, Season X

Saarella olisi ollut myös kourallinen bungaloweja majoittumista varten, mutta olimme löytäneet kivan paikan mantereen puolelta, joten palasimme sinne illan tullen. Kävimme rannassa syömässä porukalla illallista, ja Vesa ja Brandon saivat yhden elämänsä herkullisimman aterian noin neljän euron hintaan: tuoreita rapuja, naapurikylän tuottamaa maailmankuulua Kampotin pippuria, chiliä... Vesa tuossa tälläkin hetkellä kuolaa muistellessaan kyseistä ateriaa! Poikien taituroidessa ravuista lihoja esiin sormet kastikkeessa ja hehkuttaessa jokaista suupalaa mereneläviä välttelevä Enni naposteli kuivaa kanaa... Onko niin hyvä päätös, onko?

Olisimme voineet jäädä Kepin rauhaan pitemmäksikin aikaa, mutta Sihanoukville ja erityisesti saaret kutsuivat. Mutta lisää siitä ensi jaksossa!

Laos pohjoisesta etelään

Rakkaat blogimme lukijat, haluamme ilmaista syvän pahoittelumme, että olemme laiskistuneet blogipäivitysten suhteen! No, virikkeitä muuhun kuin tietokoneen ääressä istuskeluun tuntuu riittävän. Koetamme tässä muutamana seuraavana päivänä saattaa blogimme vihdoin ajan tasalle meidän kaikkien iloksi ja riemuksi. Palataanpa siis helmikuuhun ja Laosiin.

Tapaus yli-innokas hyppijä ja housujen kuratassuilla sotkija (siis tuo mustavalkoinen)

Myanmarin jälkeen palasimme jälleen kolmeksi päiväksi jo miltei "kotikaupungiksi" muuttuneeseen Bangkokiin suunnittelemaan Laosiin siirtymistä. Tankkasimme lempikuppiloista kunnon virvokkeita, nautiskelimme jälleen hyvästä ruoasta Myanmarin mauttomien sapuskojen jälkeen ja tapasimmepa myös tuttuja Nepalistakin, kun Pokharan majapaikkamme (Nepali Cottage) pitäjä Hemant osui Bangkokiin Aasian kierroksellaan. Jälleen kerran pitää sanoa, että mukava heppu tuo puoliksi intialainen ja nepalilainen ystävämme! Bangkokista nautiskelun ohessa selvittelimme meille kyydin Laosin rajalle: yöbussi Bangkokin pohjoiselta bussiasemalta (Mo Chit) Chiang Khongiin Pohjois-Thaimaahan hintaan noin 16 euroa per nuppi. Lippuja ostaessa oli päätettävä paikka, joten valitsimme fiksuina paikat aivan kaksikerroksisen bussin yläkerrasta ja edestä (eniten jalkatilaa ja tilaa myös käsimatkatavaroille).

Yöbussi Bangkokista Chiang Khongiin

Myanmarin yöbusseihin verrattuna Thaimaan vastaavissa oli kunnon kallistuvat penkit, jotka muistuttivat pikemminkin hammaslääkärituolia kallistuvine jalkatukineen. Tarjolla oli jokaiselle vesipullot ja oma eväsrasia kahveineen, mehuineen, keksipaketteineen ja vohveleineen. Lisäksi matkalla oli yksi pysähdys kello kahdelta yöllä bussiyhtiön tarjoamalle illalliselle, joten hyvää palvelua siispä. Ainoa huono puoli yöbusseissa yleensäkin on se, että ainakaan meillä nukkumisesta ei meinaa tulla mitään ennen aamua... Noin 12 tunnin matkustuksen jälkeen päädyimme pieneen Chiang Khongin kylään Mekong-joen varrella, Thaimaan ja Laosin rajalla. Nautiskelimme aamukahvit ja suklaavohvelit aamupalaksi hieman syrjemmältä löytämässämme kahvilassa, josta siirryimme tuktukilla rajanylityspaikalle jokirantaan.

Aamukahvilla

Rajan yli Laosin Huay Xaihin kätevästi paatilla - ylistys taisi kustantaa 40 bahtia (1 euro)

Itse rajan ylitys tapahtui veneellä Mekongin yli vastarannalla sijaitsevaan Huay Xain kylään Laosin puolella (kyyti maksoi noin euron per nuppi). Rajamuodollisuudet kestivät ja kestivät, mutta viimein saimme kuukauden viisumit passeihin (maksoi suomalaiselta 35 dollaria) ja pääsimme etsimään majapaikkaa, joka tällä kertaa taisi löytyä toisella yrittämällä. Itse kylä ei ollut mitenkään ihmeellinen, mutta tarjosi meille kuitenkin virikkeitä pariksi päiväksi. Ensimmäisen illan (ja myös toisen illan) kruunasi löytämämme paikallisen Punaisen ristin ylläpitämä höyrysauna!! Samoin vuokrasimme taas tuttuun tapaan mopon, jolla huristelimme pitkin maaseutua, tutustuimme jälleen koiraan jos toiseenkin ja eksyimmepä paikallisen golfseuran harjoitusrangellekin treenaamaan lyöntejä. 

Harjoitusrangella lyönnit kuntoon

Yrttihöyrysauna!! Samalla tuettiin paikallista Punaista ristiä

Huay Xain satama-aluetta iltahämärässä

Huay Xain satamasta hyppäsimme parin päivän "slow boat" -veneeseen suuntanamme Luang Prabang. Edessä oli reipas 7-tuntinen seilaten Mekong-jokea alajuoksuun, pysähdys yöksi yhteen jokivarsikylään (kävi kuin Samille konsanaan, eli ei muisteta enää paikan nimeä) siinä iltakuuden kieppeillä ja jälleen uusi 7-tuntinen kohti määränpäätämme. Aika kului lueskellen ja tutustuen kanssamatkalaisiin, joista tärkeimpänä mainittakoon ranskalainen Tangui. Perillä Luang Prabangissa saimme jälleen Myanmarista niin tutun kokemuksen: kaikki hotellit ja majatalot olivat täyteen buukattu tällä kertaa kiinalaisen uudenvuoden takia. Siinä sitten alkoikin viisitoistakiloiset rinkat selässä 36 asteen lämpötilassa hiki virrata kuin Niagaran putoukset konsanaan. Hermo oli mennä ja käämi palaa, kun juuri Myanmarin hotellivaikeuksien jälkeen olimme kuvitelleet pääsevämme paikkaan, jossa saisi vapaasti suunnittelematta etukäteen siirtyä paikasta toiseen. Etsimmekin sitten huonetta ympäri kaupunkia melkein kolme tuntia, kunnes lopulta löysimme kaksi sänkyä erään hostellin kahdeksan hengen makuusalista. Pienen skeptisyyden jälkeen paikka osoittautuikin ihan mukavaksi. Ehkä suurimpana syynä tähän olivat muut reppuselät. Yhteistilat olivat siistit ja Ennin iloksi alakerrassa oli yli-innokas ja utelias koiranpentu. Huonetovereinamme oli muun muassa australialaispariskunta, joilta saimme hyviä vinkkejä Laosin eteläosiin.

Vesa ja valoilmiö hotellin käytävällä

Edessä kahden päivän paattimatka Huay Xaista Luang Prabangiin.

Paikallisia lapsosia ihmettelemässä matkalaisia

Maisemia matkan varrelta

Auringonlasku Luang Prabangin yllä

Viihdyimme Luang Prabangissa yhdessä Tanguin ja muiden tapaamiemme reissaajien kanssa (saksalainen Annika ja meksikolainen Roberto, jotka olivat ajaneet polkupyörillä Saksasta Itä-Euroopan, sekä mm. Irakin, Mongolian ja Kiinan halki Aasiaan) neljä päivää kierrellen kaupunkia ja lähiympäristöä. Kävimme muun muassa kuninkaanpalatsissa, näytimme meksikolaiselle ja ranskalaiselle kunnon suomalaista saunakulttuuria Laosilaisessa yrttihöyrysaunassa ("vihdoimme" ja löylyttelimme pyyhkeillä), haukkasimme illalliset porukalla yömarkkinahumussa ja vuokrasimme maastopyörät ja fillaroimme noin 15 kilometrin päähän vesiputouksille. Sadekaudella putoukset olisivat olleet huikeampi näky, mutta nytkin saimme kunnon seikkailuretken, kun patikoimme viidakkopolkua syvemmälle luonnonpuiston uumeniin etsiessämme täydellistä uimapaikkaa. Myös paluumatka hämärtyvässä illassa ilman lamppuja toi omat haasteensa, kun Enni päätti heittää volttia pyöränsä kanssa ensimmäistä kertaa elämässään. No, siitäkin selvittiin yhdellä tikillä, ruhjeilla ja parilla laastarilla. Ja olisihan se nyt hölmöä ollut jättää paikallinen sairaala katsastamatta, kun se kerran reissun teemana on ollut tähänkin saakka!

Luang Prabangin vehreyttä

Poseerausta kuninkaanpalatsin sivupytingin edessä

Maastopyörillä vesiputoukselle noin 15 kilometrin päähän

Orjuutettu elefantti Tad Se -vesiputouksilla

Porukkapyramidi feat. Enni, Vesa, Annika, Roberto, Juan ja Tangui

Seuraavana päivänä lähdimme tuktukilla katsastamaan kaukaisemmat vesiputoukset, jotka tarjosivat ensimmäisiä enemmän silmäkarkkia. Pääsivätpä pojat uimaankin aivan pääputoksen alle uintikielloista huolimatta, koska osasimme ajoittaa käyntimme lähelle sulkemisaikaa (ja oikeastaan sen ylikin): muita turisteja ei näkynyt, ja saimme koko putoukset itsellemme.

Kouang Si -vesiputouksilla oli karhujen leikkikenttä
 (Elinalle tiedoksi: nämä pedot olivat pieniä ja aitauksen takana, olimme siis turvassa)

Putousten alajuoksulta

Putousten huipulla

Kolhu-Enni seikkailussa vesiputouksen yläjuoksulla

Tämän putouksen alapuolella Vesa ja Tangui uiskentelivat

Luang Prabangista nappasimme aamukyydin Vang Viengiin, noin viiden tunnin ajomatkan päähän. Täytyy olla kyllä kiitollinen suojelusenkeleistä, sillä näillä vuoristoteillä sattuu ja tapahtuu. Tällä kertaa nähtiin maasturi rotkon penkalla, onneksi ei sentään alas vierineenä. Paikalliset kuskit ajavat kovaa, ottavat ajolinjaa vastaantulevien kaistalta jopa sokeissa kurveissa ja turvaväleistä ei ole tietoakaan. No, matka kuitenkin taittui ja pääsimme ehjin nahoin perille. Olimme saaneet vinkin hyvästä bungalow-majapaikasta Vang Viengissä, joten suuntasimme suoraan sinne.

Meidän tupa (tuo tuossa oikealla)

Auringonlasku Vang Viengin jokirannassa

Pääsimmekin heti lähelle luontoa monessakin mielessä. Bambumökkimme terassilta sai katsella muun muassa lähipuussa majailevaa kameleonttia ja huoneemme ei-niin-tiiviissä vessassa majaili sisäsiisti lepakko, joka kävi tarpeillaan sopivasti lavuaarin yläpuolella. Paikallisille mitä kummallisimmat örriäiset ja mönkiäiset ovat jokapäiväistä peruskauraa, mitä pääsimmekin todistamaan lähietäisyydeltä, kun majatalon emäntä kävi paljain käsin läimäyttämässä yhden seurueemme jäsenen huoneesta noin 6 x 6 senttiä ison hämähäkin kuoliaaksi... "Urotyön" jälkeen emäntä vain naureskeli hämmentyneille katseillemme ja totesi ykskantaan, että hämyri ei ollut edes myrkyllinen (emäntä tuskin vilkaisi kyseistä yksilöä ennen sen liiskaamista kämmenellään...).

Paikallinen tuttavuus

Huoneemme tuholaistorjuja/vahtikoira sekä hyväntekijä

Itse Vang Vieng oli melko pieni ja turistirysähtävä, vaikkakin pääsimme pahinta ruuhkaa pakoon hieman syrjemmässä sijaitsevassa bungalowissamme. Parin kadun varrella riitti reppureissaajien suosimia, hedonistisia loikoiluravintoloita, joissa telkkarit pyörittivät Frendejä ja muita suosittuja telkkusarjoja ja kokit taiteilivat aasialaisten herkkujen lisäksi länsimaalaista mättöä hampurilaisineen ja pannukakkuineen. Ravintoloita oli toki vaativampaankin makuun, joten jokaiseen fiilikseen löytyi oma paikkansa. Itse löysimme "vakkariravintolan" hieman kauempaa pääkaduista, jolloin hinta ja laatu olivat paremmin kohdallaan tunnelmasta ja palvelusta puhumattakaan. Mutta siis, Vang Viengin parasta antia (mikä tekee siitä myös käymisen arvoisen paikan) oli huikea lähiympäristö ja maaseutu luontoineen. Kunhan vaivautuu vain vähän seikkailemaan...

Luolaseikkailija

Aktiviteettihärpätystä löytyi moneen lähtöön aina sikahintaisista retkistä edukkaampiin (lue: lähes ilmaisiin) tee-se-itse-tutkiskeluihin. Laosissa kävi hyvin ilmi se, miten omatoimisesti suhteellisen kätevästi saavutettaviin paikkoihin oli järjestetty lähinnä rikkaille kiinalaisille ja miksei "länkkäreillekin" täyden palvelun ökyretkiä. Esimerkkinä mainittakoon kajakointiretket helposti melottavilla osuuksilla, joilla vettä oli ehkä reiteen saakka, ja pelastusliiveihin ja -renkaisiin kietoutuneet kiinalaiset autettiin kädestä pitäen kanoottiin, heidän puolestaan melottiin ja heitä vedettiin uimassakin perässä. Mitään ei tarvitse tehdä siis itse, jos rahaa on! Melko monimutkaiseksi ja vaikeaksi kyllä osataan retket tehdä näinkin helpoissa ympäristöissä. Itse päätimme touhuilla omaa tahtia. Jätimme kajakit sikseen ja vuokrasimme sen sijaan traktorin renkaan sisäkumit, joilla lähdimme lilluttelemaan noin 4 kilometrin matkan Mekongin alajuoksua virvoitusjuoma kädessä. Ah, miten rentouttavaa olikaan kellua hiljakseen linnunmaidon lämpöisessä Mekongissa ja katsoa vielä lopuksi, kuinka aurinko laskee vuorten taa!

Tubing here we come!

Ny o raskasta!

Pitihän sitä sitten mopokin vuokrata ja kaahailla (äiti: kaahailla = ajaa turvallisesti neljääkymppiä kypärät päässä) pitkin kivisiä hiekkateitä vehreän maaseudun halki luolia ja laguuneita bongaillen. Lähiympäristöstä löytyi nimittäin läjäpäin pieniä (ja isompiakin) luonnonihmeitä tutkiskeltaviksi. Parhaat löydöt olivat muun muassa valtavat ja pienet, yhden otsalampun valokeilaa lukuun ottamatta pilkkopimeät luolat tippukivimuodostelmineen (ja Vesan Enniltä pimittämine hämähäkkeineen...) sekä veteen kutsuvat joenpoukamat luonnon helmassa. Hienoin hetki oli kuitenkin se, kun yhdestä luolasta ulos ryömittyämme seisoimme pystysuoran kallioseinämän syvennyksessä ja katsoimme edessä siintävää banaanipuumetsikköä ukkosen jyristessä, salamien halkoessa taivaita, sateen piiskatessa lehvästöä yläpuolellamme ja tuulen paiskoessa oksia puista. Huikea fiilis!

Löytö syrjäisen polun varrelta

Aitajuoksua Veskun tapaan

Vang Viengistä otimme pikkubussin kohti pääkaupunkia Vientianea. Vientiane oli meille oikeastaan pakollinen levähdys-/työskentelytauko ennen matkan jatkumista. Söimme hyvin, kävimme uiskentelemassa, köpöttelimme jokirannassa, kiertelimme paikallisia markkinoita ja rentouduimme jälleen höyrysaunassa.

Vuoristotiellä drifting failed (ei meidän kuskilla)

Vientianen pieni mies ja suuri mies - vai miten päin se meni?

Muutaman päivän päästä jatkoimme siirtymistämme etelään kohti Paksea. Luvassa oli ensimmäinen yöbussimme Laosissa. Tämä bussi oli kaukana Thaimaan tilaihmeestä: kahden hengen penkki oli oikeastaan noin metrin levyinen ja 1,3 metriä pitkä tatamimatto. Mukavuus oli siis huipussaan, eikä nukkumista helpottanut ollenkaan se, että hetki lähdön jälkeen bussikuski kiilasi skootterin nurin ison kolahduksen saattelemana ja jatkoi matkaansa kaasu pohjassa skootterikuskin kömpiessä ylös penkasta. Turvallista matkaa... Löysimme jälleen kivan ja halvan majapaikan ohikulkijan suositusten perusteella. Huone oli tilava, ja majapaikan pihalla aivan jokirannassa oli viihtyisä katettu terassi iltaistuskeluita varten. Täällä näimme koko tähänastisen matkamme vilkkaimman gekkopopulaation: liskoeläimiä oli kymmeniä ellei jopa satoja yhdessä paikassa. Samaten törmäsimme ensimmäistä kertaa "kamikazegekkoihin", jotka tappelivat keskenään ja syöksyivät katosta plätsähdyksen kera noin kolmen metrin matkan maahan ja jatkoivat vipellystään. Kuka tarvitsee telkkaria, kun gekkojen touhut ovat parasta viihdettä!

Äitihauva lähti tämän tapaamisen jälkeen vahtimaan selustaamme - se istui vieressä jopa nettikahvilassa
 (Ennin pakollinen lisäys)

Tyhjä takakumi numero 1

Nyrkkipajassa homma hoituu käden käänteessä

Paksessakin vuokrasimme mopon kolmeksi päiväksi seikkailuretkiämme varten. Ensimmäisenä päivänä suuntasimme Bolavenin tasangolle kahviviljelmien ja vesiputousten äärelle (Sami: Tämä kahvi voitti muuten perusjuhlamokat mennen tullen!). Päiväohjelmaan kuului yksi rengasrikko, mopon työntäminen hikipäässä kahvitauon kautta nyrkkipajalle, matkan jatkuminen tehokkaan 15-minuuttisen korjauksen jälkeen, vesiputous numero yksi, vesiputous numero kaksi (kaksoisvesiputous) ja vesiputous numero kolme. Sanoin on vaikea näkymiä kuvailla, joten kuvia seuraa alla:

Seuraavana päivänä hyppäsimme jälleen mopon kyytiin ja suuntasimme yli 90 kilometrin päähän Tat Lo -nimiselle vesiputoukselle ja sitä ympäröivään luonnonpuistoon. Kyllähän kaltaistemme tutkimusmatkailijoiden oli pysähdyttävä matkalla kiinnostaviin paikkoihin, joista yksi oli... yllätys yllätys... jälleen uusi vesiputous! Kävimme pulahtamassa putouksen alkupään pienissä altaissa paikallisten pitäessä lähistöllä eväsretkiään ja tanssituokioitaan musiikin tahtiin.

Poreamme alá luonto

Super Mario

Saavuimme Tat Lohon noin tunti ennen auringonlaskua, joten ryntäsimme suoraan putouksen yläjuoksulle hikisen ajomatkan päätteeksi. Kyseinen paikka osoittautui aikamoiseksi vesihuvipuistoksi, kun virtaus vei meitä kivien lomasta ja saimme uida kädet hapoilla vastavirtaan. Parhaimmissa virtauskohdissa vastavirtaan uidessa pysyi tukevasti aloillaan, joten treeni oli kohdallaan. Löysimme vesiputouksen loppupäästä mukavan bungalowin keskeltä metsää, jossa erittäin aktiivisten kaskaiden konsertti oli korviahuumaava. Jos oli asiaa toiselle, piti melkein huutaa. Ilta ja yö meni totisesti metsän keskellä: sähköt katkesivat juuri illallisen saapuessa pöytään, eikä mitään kynttilän tapaistakaan ollut lähettyvillä. Ainoat valonlähteet olivat kännykät, kosketusnäyttöpuhelimet ja Ennin läppäri, jotka paitsi helpottivat syömistä, myös kutsuivat jos jonkinmoista öttiäistä luokseen! Siinä sitten haarukoimme ötöillä höystettyä kanaa ja riisiä suuhumme lähes pilkkopimeässä, mutta saimmepahan ainakin vatsat täyteen vesiputouksen kohistessa terassin vieressä.

 

Paluumatka aamutuimaan alkoi mukavasti ja taittui hyvää vauhtia, kunnes jo toisen kerran samalla mopolla sama takapyörä poksahti! No, onneksi olimme Laosissa, jossa paikallisia nyrkkipajoja on joka kylässä. Tälläkin kertaa talutimme mopoa vajaat puoli kilometriä, kun jo paja tuli vastaan. Korjaus hoituu kirjaimellisesti käden käänteessä, ja hintaa lystillä on vain kolmisen euroa (mahdollisesti maksoimme vähän jopa ulkomaalaislisää, mutta ei paha). Noin viidentoista minuutin kuluttua matka pääsi taas jatkumaan entistä ehommalla takakumilla!

Paksesta nappasimme paikallisen bussin (= avolavakuorma-auto, jonka lavalle oli kyhätty pari pitkää penkkiä ja katos), jolla matkasimme Si Phan Don -saaristoon. Aluetta Laosin eteläisimmässä kärjessä Mekong-joen suistossa kutsutaan myös nimellä 4000 saarta. Valinnanvaraa siis riitti! Satamasta hyppäsimme veneeseen parin muun turistin kanssa, niin kyyti irtosi halvemmalla (vaikka silti hinta oli täysin järjetön lyhyestä matkasta). Ensimmäinen yö oltiin Don Det -nimisellä saarella, josta sitten seuraavana aamuna tarvottiin rinkat selässä koko saaren halki ja sillan yli seuraavalle saarelle noin 5 kilometrin päähän. Jokivartta myötäilevä maisemareitti paikallisten maatilojen ja asumusten lomitse olisi antanut enemmän, jos rinkat eivät olisi painaneet selässä tai aurinko porottanut kuin tuhannen auringon voimalla niskaan.

Kohta paatissa matkalla Don Detille

Välihuili kesken 5 kilsan tarpomista täyspakkaus selässä 38 asteen helteessä - onneksi oli sopiva lepokuppila

Jokainen voi valita oman suuntansa - silta Don Detin ja Don Khonin välillä

Kämppä Mekongin rantatöyräällä - Vesa löysi jo paikkansa

Määränpäämme oli siis pikkuruinen Don Khon -saari, joka oli ensimmäistä saarta hiljaisempi ja rauhaisampi. Kun Don Detillä (lähinnä pohjoiskärjessä) iltaisin poppi soi ja nuoriso biletti, Don Khonilla ruokapaikatkin tuntuivat menevän kiinni jo kahdeksan ja kymmenen välillä. Mutta, rauhaa juuri tulimme hakemaankin. Siksipä halusimme juuri oikeanlaisen majapaikankin, joten kävelimme jokivartta katsastamassa bungaloweja ja huoneita toinen toisensa perään se täydellinen oma paikka kiikarissa. Noin tusinan verran huoneita katseltuamme löysimme omamme: kirjaimellisesti Mekong-joen päälle rakennettu bungalow, jonka omalle terassille sai mukavasti riippumatot viritettyä. Näköala oli suoraan joelle ja vastarannalla siintävälle saarelle.

Kylänraittia Don Khonilla

Nyt alkoi leppoisa meiniki, kuten Veskun varpailla huilaava pentu osoittaa

Tunnelmia omalta terassilta

Päivät kuluivat rennoissa merkeissä kahvitellen, syöden, loikoillen riippumatoissa hyvien kirjojen kanssa, pulahtaen Mekongissa ja kierrellessä polkupyörillä saaren pikkuteitä. Yksi parhaita kokemuksia harvinaisten makeanveden delfiinien (joita ui siis vain viisi Laosin ja Kambodzhan rajavesillä) bongaamisen lisäksi oli kuitenkin eräs iltapäivä hieman ennen auringonlaskua ja uintiretkeä, kun istahdimme keskelle hiljaista kylätietä paikallisten pikkukoirien telmiessä ympärillä - reggae soi taustalla, aurinko lipui hiljalleen mailleen ja pienet koiranpennut kömpivät syliin. Aika tuntui menettävän merkityksensä ja tuohon hetkeen ja paikkaan olisi voinut unohtua vaikka miten pitkäksi aikaa.

Veneretkelle auringonlaskun aikaan delfiineitä bongaamaan

Nokka kohti Kambodzhan rajalle lähtevää bussia

Mutta, uudet kujeet odottivat meitä jo Kambodzhan puolella, joten nämä saaret saivat jäädä vain viikon mittaiseksi tuttavuudeksi. Ehkäpä joskus vielä palaamme...

Laosista löytyy mielenkiintoista luontoa, ja maa on melko vapaa seikkailtavaksi, kunhan muistaa pitää jalkansa vain tallatuilla poluilla. Nimittäin Laosissa on tälläkin hetkellä kymmeniä tuhansia räjähtämättömiä miinoja ja pommeja Vietnamin sodan ajoilta. Laos on erittäin halpa matkustaa, ruoka on hyvää ja majapaikoissa on valinnanvaraa. Pitää kuitenkin muistaa, että lähimuistissa on kommunistinen systeemi. Poliisikin on enemmän vallan vahtikoira kuin perustallaajan tuki ja turva. Kerran keskustellessamme muiden matkalaisten kanssa paikallisesta poliisista siviilipukuinen poliisi sattui kuulemaan ehkä vain sanat "lao police". Tästä innostuneena hän tuli kovistelemaan meitä putkaan heittämisellä, kun kerran olimme "puhuneet pahaa" paikallisesta poliisista. Koettipa poliisi vielä päästä sakottamaan vuokramopostakin etsimällä siitä vikoja. Kyseinen mopo seisoi sillä hetkellä tyytyväisenä parkissa... Tilanne hoitui onneksi hymyjen ja kauniiden sanojen (lue: hokemalla "don't understand") myötä. Tätä yhtä kertaa lukuun ottamatta kokemukset paikallisista olivat vain positiivisia (ei koske taksi- ja tuktuk-kuskeja, jotka hymyssä suin ja kirkkain silmin koettivat nyhtää järkyttävää ylihintaa kerta toisensa jälkeen ja jos kieltäydyit kyydistä ja sanoit käveleväsi, he neuvoivat sinut väärään suuntaan :D).

Terveiset Borneosta (palaamme päivityksiin Kambodzan, Thaimaan ja Filippiinien osalta tuonnempana)! Joo joo, myöhässä ja kaikkea muuta kuin ajantasalla on tämäkin blogi!