Hiiohoi Filppareilta!
Thaimaan jälkeen Filippiinien pääkaupunkiin saavuttuamme emme suinkaan poistuneet välittömästi Manilasta, vaikka niin moni reissaaja kehoittaakin tekemään. Osittain sen ymmärtää. Onhan Manilan päästöjen saastuttama ilma monien muiden Aasian pääkaupunkien tavoin jotain muuta kuin raikkaat pikku saaret ja pienemmät kaupungit sekä maaseutu. Mutta onhan tässäkin pääkaupungissa nähtävää ja täytyy myöntää, että välillä reissaajan ja maankiertäjän turnauskestävyys on kovilla ja jalkaa alkaa painaa. Nyt oli se hetki, kun oli vaan pakko pysähtyä muutamiksi päiviksi. Nukuimme pitkään, söimme hyvin sekä kävimme jättiostarien karaokeboxeissa ja pelihalleissa (halpoja). Toki kävimme myös Intramuros-nimisessä vanhassa kaupungissa/linnoituksessa, jossa on spaniardien kolonialismin ajoilta vanhoja rakennuksia ja pitkä pätkä massiivista muuria. Kaupungin keskus oli täysin muurien ympäröimä, ja se oli espanjalaisen hallinnon pesäpaikka 1500-luvulta lähtien.
 |
| Intramurosin muurilta |
 |
Vesa pitää puhetta Intramuroksen muurin ulkopuolella
muiden merkittävien miesten joukossa |
 |
| Arkkitehtuuria katolilaisittain |
Meidän Manila pähkinänkuoressa (jonkun muun Manila voi olla eri näköinen): moderneja rakennuksia yksinkertaisten ja karujenkin asumusten lomassa, historiallisia kohteita, kaupunkia halkova löyhkäävä joki, liikaa autoja ja liikennehärdelli, ihmisvilinä, Aasian suurin ostoskeskus (= lähes oma minikaupunkinsa, ostarin sisätiloissa oli mm. jääkiekkokaukalo, jossa paikalliset luistelivat vapisevin jaloin), voimakas katolilaisuus / katolilaiset vaikutteet, erilaisten ketjuravintoloiden invaasio, tunnelmaltaan ja rakennuskannaltaan hyvin erilaiset asuinalueet tai pikemminkin omat kaupunkinsa kaupungin sisällä (aina ökyporukan asuinalueista köyhemmän kansalaisen hökkelikyliin), jeepneyt eli toisen maailmansodan aikaisista jeepeistä kyhätyt pitkulaiset paikallisbussit, Tokion metroihin tai Bangkokin ja Kuala Lumpurin sky traineihin verrattuna aivan ylikuormitettu liikennöintiväline aikatauluongelmineen, pelkästään naisille tarkoitetut vaunut ruuhkajunissa ja halpoja lentoja muualle Filippiineille.
 |
Etualalla ensiluokkainen jeepney,
takana naurettava turistibussi |
Lentoturvallisuuden puutteiden vuoksi EU on kieltänyt filippiiniläisiä lentoyhtiöitä lentämästä EU:n alueella, mutta päätimme silti jättää EU:n varoitukset omaan arvoonsa ja hypätä Cebun saarelle suuntaavan koneen kyytiin. Lentokentälle siirtyminenkin Manilassa hoidettiin säästöpäiden tapaan julkista liikennettä hyödyntäen. Odotimme reilut 40 minuuttia (junia tuli noin 7 minuutin välein) sellaista junaa, johon mahtuisimme molemmat rinkkoinemme ja kapsäkkeinemme. Lopulta eräs asematyöntekijä vaivautui kertomaan meille, että aivan asemalaiturin toisessa päässä saattaisi pysähtyä vaunu, jossa olisi tilaa. Tähän asti olimme siis kiertäneet asemalaiturilla etsien kohtaa, jossa mahdollisesti pysähtyisi ei-niin-täyteen-sullottu junavaunu. Kun vihdoin saimme ahdettua itsemme junaan, päätimme jäädä pois pääteasemalla, joka näytti kartalla olevan lähellä haluamaamme terminaalia. Emme vain tienneet, että pääteaseman ympäristö olikin vilkas katumarkkina-alue puoli metrisine kujineen kojujen välissä (Vesan rinkka oli ainakin kaksi metriä korkea ja metrin leveä, tai siltä se sillä hetkellä ainakin tuntui!). Täyteen ahdetut kadut eivät enää näyttäneetkään niin selkeiltä kuin kartassa, joten lähdimme kartan ja suuntavaiston avulla suunnistamaan lentokentän suuntaan markkina-alueen läpi. Tupsahdimmekin lopulta Baclarenin tiiviille asuinalueelle, jossa oli taas aivan omanlaisensa fiilis muuhun kaupunkiin verrattuna. Siellä näki tavallisten pääkaupunkilaisten elämänmenoa ja hulinaa. Tässä vaiheessa ilta oli jo pimentynyt, eikä tällä alueella ollutkaan kirkkaita neonvaloja ja voimakkaita katulamppuja muista turisteista puhumattakaan. Saimme lähinnä osaksemme uteliaita hymyjä ja myöhemmin innokkaita auttajia. Aikamme alueella tallusteltuamme ja neuvoa kyseltyämme törmäsimme erääseen riksakuskiin, joka oikeastaan kädestä pitäen kävelytti meidät läheiselle jeepney-asemalle ja neuvoi lentokentän ohi menevään kulkupeliin. Yksi kyydissä oleva paikallisnainen pyysi kuljettajaa jättämään meidät lentokentän tienhaaraan, josta sitten olikin jo lyhyt kävelymatka terminaalille. Kaikkineen lysti maksoi meiltä kahdelta ehkä 50 pesoa eli noin euron. Kätevämpi taksi olisi kustantanut reilut 8 euroa ruuhka-aikaan, joten säästö se on pienikin (tai aika isokin tässä kohtaa) säästö!
 |
| Kelejä Boholissa |
Parin Cebussa vietetyn yön jälkeen otimme laivan läheiselle Boholin saarelle, jossa meitä odotti muun muassa suklaakukkulat ja ennen maailman pienimpinä kädellisinä pidettyjä tarsiereita (suomeksi niillä ei taida olla nimeä). Sittemmin on todettu, että mokomat Madagaskarin pygmihiirimakit on pienempiä... Majoituimme ihan suht mukavaan majataloon Boholin viereisen Panglao-saaren Alona-rannan lähistölle. Paikka oli pienimuotoinen turistikeskittymä, jossa olikin matkojen ja retkien tarjoajia joka kulman takana. Onneksi kuitenkin kärsivällisyydellä ja ystävällisellä hymyllä pääsee innokkaimmistakin tyrkyttäjistä helpohkosti eroon.
 |
| Mopotyttö |
Tapojensa mukaisesti Enni löysi suihkussa käydessään kylppärin vetoämpäristä jättiläishämähäkin, joka lähti onneksi suhteellisen suosiolla asuinpaikastaan. Toista olikin sitten kyseisen yksilön toverilla, jota häädettiin parin päivän päästä tossuilla ja kirjoilla keskellä yötä. Isoksi hämähäkiksi se oli veikeän vikkelä veijari! Vihdoin tuholaistorjunnassa kunnostautunut paljon parjattu Lonely Planet -tiiliskivi (toki opaskirjasta on ollut hyötyä, mutta selkeästi vääristä tai vanhoista tiedoista on ollut harmia) liiskasi hämyrin onnistuneesti.
Mestoilla on myös hyviä snorklaus- ja sukelluspaikkoja, mutta koska Filippiinien viisumi on vain 21 päivää, meille vähintään kuukauteen per paikka tottuneille aika oli loppua Boholilla kesken. Koska edessä olisi vielä snorklausmestoja, päätimme asettaa saaren sisämaan luonnon ihmettelyn etusijalle. Tähän tarkoitukseen vuokrasimme jo tutuksi tulleen mopedin (joka yleisimmin muuten täällä Kaakkois-Aasiassa tuntuu olevan merkiltään Honda Wave) ja suuntasimme karttojen kera tarsiereita ja maisemia metsästämään. Ensimmäiseksi näimme nämä maailman toisiksi pienimmät kädelliset tarsierien suojelukeskuksessa nimeltä Tarsier Sanctuary, jossa paikan opas etsi meille näitä pikkuotuksia niiden luonnollisessa ympäristössä tiirailtaviksi. Yksin niitä ei välttämättä olisi osannut bongata tiheästä kasvustosta, koska suurimmat taisivat olla vähän Ennin kämmentä isompia. On myös kuulemma paikkoja, joissa tarsiereita pidetään vankeina
häkeissä ja niitä nostellaan turistien käsiin valokuvia varten, mutta kiersimme nämä paikat kaukaa.
 |
| Ystävämme tarsier |
Näiden Star Wars -saagan Yodan esikuvien yksi silmä painaa niiden aivoja enemmän, ja ne pystyvät kääntämään päätään 180 astetta (koska raskaat silmät itsessään eivät liiku). Yoda on todella hahmoteltu näiden tyyppien inspiroimana. Suojelukeskus oli inhimillinen tapa ihastella näitä otuksia. Keskuksella oli oma aidattu metsäalue metsän sisällä, ja tarsierit saivat vapaasti liikkua ja elellä alueella. Lähinnä öisin aktiiviset eläimet valitsevat päiviksi nukkumapuunsa (niin kuin Sami päivisin valitsee riippumattopuunsa, tosin Sami on loiva liikkeissään vuorokauden ajasta riippumatta...), johon ne yleensä yöhulinansa jälkeen palaavat. Oppaat tuntevat nämä paikat ja osaavat viedä kävijöitä seuraamaan pikkutyyppien huilihetkeä. Meillä kävi hyvä tuuri, ja muutama tarsier mulkoili meitä suurilla silmillään pelkän torkkumisen sijaan. Toki osa tyypeistä jaksoi vaivoin tihrustaa meitä sumein silmin luomet puolitangossa, vähän kuin Vesakin aamutuimaan tai Sami päikkäreiden jälkeen. Osa myös nukkui autuaasti meistä välittämättä, ja se niille suotakoon! Enni risti otukset maailman suloisimmiksi kädellisiksi, kun eivät kerran ihan maailman pienimpiä olleetkaan.
Ajelimme tarsiereista ihastuneina kohti Suklaakukkuloita, kunnes vastaan osui toinenkin tarsiermesta. Tämä oli kuitenkin eläintarhamaisempi. Tarsierit eivät olleet häkeissä, mutta turisteja oli miljoonittain ja oppaat jopa häiritsivät eläinten lepoa möykkäämällä, viheltämällä ja koputtelemalla, jotta niistä saisi hyviä valokuvia hereillä. Ei näin. Eihän pienet eläinparat jaksa öisin etsiä ruokaa, jos päivät pitkät pitää poseerata lukemattomille turisteille. Muutenkin paikasta tuli sellainen olo, että eläimet oli "sijoiteltu" turisteja silmällä pitäen tiettyihin puihin. Siis, ensimmäinen tarsierien ihastelupaikka oli enemmän meidän ja varmasti myös eläinten mieleen!
 |
| Chocolate hills |
Iltapäivän tullen pääsimme perille Suklaakukkuloille saaren keskiosiin, juuri sopivasti auringonlaskuotoksia varten. Alueella on yli 1 200 kartiomaista kukkulaa, joiden uskotaan syntyneen ajan kuluessa maasta työntyneen korallin ja eroosion yhteisvaikutuksesta. Nimensä kukkulat saavat siitä, että kuivalla kaudella kukkuloita peittävä nurmikko muuttuu suklaanruskeaksi. Kiipesimme ajopelillämme näköalapaikalle, josta aukeni huikeat maisemat lähitienooseen.
Boholilla huomasimme muutamia selkeitä eroja muun muassa Laosiin ja Kambodzhaan. Ainakin sillä hetkellä luonto oli todella vehreää kiemurtelevien teiden varsilla, ja välillä luonto muodosti jopa tunnelimaisia osuuksia puiden kaareutuessa tien ylle. Naapurimaissa taas kuivuus ja pöly olivat enemmän läsnä, mutta täällä vihreys ja vehreys veivät voiton. Toinen ero näkyi oikeastaan koko maassa. Siinä missä ympäröivissä Kaakkois-Aasian maissa esimerkiksi autoissa heiluivat buddhan patsaat, kukkaseppeleet ja muu buddhalaisuuteen liittyvä rekvisiitta, Filippiineillä näkyi ristejä ja "God is good" -tyyppisiä iskulauseita tai Raamatusta poimittuja paikkoja autojen ikkunoissa, bussien kyljissä tai talon seinissä. Kolmas huomion arvoinen juttu oli se, että kieli kuulosti paikoitellen kovinkin paljon espanjalta lainasanoineen ja lausuntatapoineen, joten tuli sellainen fiilis, että olisimme olleet Aasiassa sijaitsevassa semi-latinomaassa.
 |
| Oslobin rantaa |
 |
| Hui hai! |
 |
| Kokoero |
Kun Filippiineiltä kerran löytyi lähes maailman pienintä, pitihän sitä nyt maailman isoinkin katsastaa. Vuorossa oli siis Oslo... ei kun Oslob ja maailman suurin kala eli valashai. Tätä varten otimme laivan Boholilta takaisin Cebuun, josta sitten hyppäsimme noin viisi tuntia Oslobiin ajavaan paikallisbussiin. Oslob on lähinnä juuri valashaiden kanssa uimiseen erikoistunut kyläpahanen, jonka vedet planktoneineen houkuttavat lukuisia jättiläisiä kävijöiden iloksi. Majoituimme yöksi yhteen alueen majataloista, joka myös järjesti meille seuraavana aamulla venekyydin valashaiden sekaan. Pienen briiffituokion (jossa muun muassa kiellettiin otukseen koskeminen tai kolmea metriä lähemmäs kaloja uiminen jäätävien sakkojen uhalla) jälkeen vene kuljetti meidät pienen matkan päähän rannasta, jossa oli muutamia muitakin veneitä samalla asialla. Kun vedessä näkyi hai, saimme käskyn hypätä veneestä, toisin kuin ehkä tavallisesti neuvottaisiin. Olipa muuten jännä fiilis katsoa taakseen ja nähdä valtavan hain uivan kohti suutaan aukoen! Toki nämä hurjat pedot makustelevat lähinnä planktonilla, eikä niinkään ihmislihalla... Yritimme tietysti ohjeiden mukaan pitää etäisyyttä haikaloihin, mutta niitä oli välillä yhtä aikaa useampia lähistöllä, eikä aina pysynyt kärryillä niiden liikkeistä. Yhdenkin kerran uimme sivuun väistääksemme haita. Vesa pääsi vain vaivoin pois tieltä, mutta Ennin etureisi sai osuman hain pyrstöevästä. Lähikosketuksen perusteella voi vain todeta, että onpahan samettisen pehmeä iho kalasella! Hieman kokemuksen huikeutta toki latisti se, että Oslobin porukka syötti haita kaatamalla planktonia veteen ja siten houkuttelemalla haita lähemmäs ihmistä. Näin saatiin sadan prosentin todennäköisyys nähdä valashai, mutta eihän se sama ollut, kuin jos olisi itse törmännyt jättiläiseen omalla sukellusreissullaan.
Oslob oli meille pikavisiitti vain haiden takia, sillä meitä odotti Palawanin saari snorklausmaisemineen ja saaristoineen. Siispä palasimme heti uintireissun jälkeen takaisin Cebuun, josta lensimme seuraavana aamuna Palawanin pääkaupunkiin Puerto Princesaan. Orientoiduimme täällä yhden yön lähinnä rentoutuen ja syöden hyvin, sekä valmistautumalla seuraavan päivän perusuuvuttavaan 6 tunnin minibussiajeluun kohti El Nidoa ja Bacuitin saariston paratiisia.
 |
| Meri odottaa snorklaajaa |
Olimme El Nidossa yhteensä kuusi yötä, ja olisi helposti mennyt pidempäänkin. Löysimme El Nidon päärantaa huomattavasti rauhallisemmalta pohjoisrannalta (jonne kulki kapea hiekkatie niemenkärjen ympäri) loistavan majapaikan! Saimme huoneen merinäköalalla, omalla terassilla ja kylppärillä reilulla parilla kympillä, mikä oli edullinen kauppa kyseisessä paikassa. Nimittäin kulahtaneista, vessattomista ja nuhjuisista turistirysistä sai pulittaa helposti sen 15 - 20 euroa. Kiertelimme siis aikamme katselemassa vaihtoehtoja, ennen kuin löysimme omamme. Tämä huone taas oli tuliterä, todella siisti, valoisa ja kodikas, ja se sijaitsi omistajaperheen asunnon yhteydessä. Aamupala katettiin omistajaperheen omaan olohuoneeseen, josta sai kahvia juodessa ja mangoa napostellessa tuijotella merelle. Omistajien kautta saatiin mopot, yksityiset snorklausretket (yleisetkin olisi onnistunut, mutta tapamme mukaan snorklaamme tunteja, kun taas muut sen 20 minuuttia) ja bussiliput edullisesti järjestettyä. Ihana paikka ja ihania ihmisiä!
 |
| Oma koti kullan kallis! |
El Nido paikkana on vain pieni rantakylä, jonka pääelinkeino on majatalot, ravintolat ja veneretkeily läheiseen saaristoon. Turisteille kylä on tukikohtana saarihyppelylle ja sukellus- ja snorklausretkille. Päivät kuluivat tavalla tai toisella veden varassa, milloin veneellä, milloin uiden ja milloin kajakilla. Maisemat olivat hulppeita niin veden alla kuin sen päälläkin. Mopokin tuli pariksi päiväksi käyttöön. Lähdettiin painelemaan pieniä sorateitä pitkin maita ja mantuja, taivalsimme viidakon keskellä olevalle vesiputoukselle ja kävimme kuutamouinnillakin 20 kilometrin päässä pohjoisemmilla rannoilla. Täytyypä taas lisätä, että seikkailimme mopolla ympäriinsä ja ajauduimme harhapoluillekin ihan vain uteliaisuudesta. Erään pienen kylän raitilla pysähdyimme, kun paikallinen kylän vanhus (paljastui myöhemmin huru-ukoksi / kyläjuopoksi) viittoili meitä luokseen massiivisin elkein. Hän aloitti keskustelun, vaikka osasi vain pari sanaa englantia, mutta asiaa tuntui olevan paljonkin ja kädet viuhtoivat ympäriinsä jutun (josta ei paljonkaan ottanut selvää) tahtiin. Siinä sitten ukkoa kohteliaasti kuunnellessamme kylän lapsia alkoi kerääntyä mopon ja meidän ympärille. Kun sitten aloimme tehdä lähtöä, pari lasta viittoili mopon etukumin suuntaan. Kas vain, sehän olikin tyhjillään! Siinä sitten huru-ukko kääri hihansa ja ryhtyi kumia pumppailemaan. Lopetettuaan hän alkoi kovasti pyytää meiltä rahaa tai jotain suuhun pantavaa. Siinä hetken ihmeteltyämme lykkäsimme äijälle käteen toisen evääksi ottamamme sipsipussin, josta ukkeli näytti olevan kovinkin mielissään. Parikymmentä metriä eteenpäin ajettuamme kumihan oli jo taas tyhjenemään päin. Kuinka ollakaan, asiallisen näköinen kylänmies sattui tiellemme. Mieheltä yllättäen sitten löytyikin uusi sisäkumi vaihdettavaksi, mutta hän teki selväksi, että vaihdon joutuisimme hoitamaan itse. Hintaa sisäkumista olisi tullut reilusti yli 10 euroa, joka kyseisessä maassa oli vähintäänkin viisinkertainen hinta ilman työtä. Ärsyyntyneinä ja säästöpäissämme kiitimme miestä (naurakaa vaan, eihän tuo ole hinta eikä mikään siellä, mutta meillä se on ehkä puolet päiväbudjetista ja paikallisellekin monen päivän palkka) ja jatkoimme matkaamme emmekä suostuneet vedätettäviksi. Seuraavan maatalon kohdalla saimme kumin pumpattua uudestaan. Ajoimme kiireen vilkkaa noin kilometrin, kunnes kumi oli taas tyhjä. Loppumatkan seuraavaan kylään noin viiden kilometrin päähän talutimme mopoa ja ajoimme varovasti vuorotellen. Taivaalla ei ollut pilven hattaraa, aurinko porotti suoraan niskaan ja lämpöä oli lähes 40 astetta. Siinä oli huumori tarpeen! Seuraavassa kylässä meidät neuvottiin paikallisen mopon korjaajan luokse, jossa kumi paikattiin perinteisellä kuumapaikkausmenetelmällä. Hintaa lystille tuli töineen ja paikkauksineen ehkä kolmisen euroa, jos sitäkään.
 |
| Näin se homma hoituu liekillä |
Jälkeenpäin asiaa pohdittuamme kumin tyhjeneminen sattui juuri sopivasti kylän kohdalla, lapsilauman piirittäessä meitä. Kumissa olevaa reikää emme sen tarkemmin nähneet, mutta olisikohan joku saattanut tehdä reiän tahallaan? Vainoharhaistako? No, sisäkumi ainakin tuntui kyläläisiltä löytyvän vähän turhankin nopeasti ylihintaan, vaikka yhteinen kieli puuttuikin. Oli miten oli, mutta olkoon. Seikkailtua tuli ja hauskaa oli!
 |
| Paikallista asukkia laitumella |
Ehkä alueen parasta antia oli kuitenkin vedenalainen maailma. Tähän mennessä meistä on kehkeytynyt luontoseikkailijoita ja -bongareita, ja etenkin merenalainen maailma vetää puoleensa. Yhtenä päivänä vuokrasimme kajakin ja kahtena päivänä moottoriveneen kapteeneineen ja kokkeineen saariston tutkiskeluun. Kajakointipäivänä meloimme lähisaarelle ihmettelemään kirkkaita vesiä, värikkäitä kaloja, koralleja, meduusoita ja "venkoilijakalaa". Etsimme täydellisiä snorklauspaikkoja tyylillä: "Melo sinä (Enni), niin minä roikun kajakin perässä maski päässä ja huudan, kun jotain jännää löytyy." Hienosti toimi työnjako! Kajakointipäivän lopuksi ihailimme piilossa olevalla pikkuruisella poukamalla kahdestaan auringonlaskua ja meloimme takaisin kylälle yhä pimenevässä illassa.
Toisena saariston tutkimuspäivänä vuokrasimme veneen aamuyhdeksältä ja kiersimme saaria, laguuneita ja rantoja ja snorklasimme sydämen kyllyydestä. Lounas järjestyi kätevästi niin, että erään saaren rannalla vedimme räpylät jalkaan ja maskit päähän ja hyppäsimme ihastelemaan kristallinkirkkaita vesiä ja bongailemaan vedenalaisia ihmeitä, ja sillä aikaa veneen kapteenin apupoika grillasi meille kanaa ja kalaa rannalla. Nautimme herkkulounaan nälkäisinä valkoisella hiekalla auringon paisteessa ja hyppäsimme takaisin vesiin. Yksityisretken etu oli siinä, että kaikki pelasi meidän aikataulujen mukaan.
Kolmantena päivänä saimme isomman veneen, koska olimme suunnitelleet oman saarikierroksen, jossa oli mukana kaukaisempiakin saaria. Käytiin neljällä tai viidellä eri saarella ja etsimme pelkästään parhaita snorklauskohteita. Tuijottelimme pinnan alle niin paljon, että kahdeksantuntisen reissun päätteeksi päätä puristi ja trooppiset kalat vilisivät silmissä. Päivän jokaisessa snorklauspaikassa olimme ainoat vedessä olijat (kalojen sun muiden lisäksi), joten hienosti olimme valinneet reittimme! Päivän muikeimpia bongauksia olivat muun muassa suurehko merikilpikonna, jonka touhuja saimme seurata pidemmän aikaa, sekä parvi pieniä kalmareita, jotka liikkuivat harmoniassa. On se meri kyllä ihmeellinen maailma, eikä ihminen ole kartoittanut sen syvyyksiä nimeksikään!
 |
| Snorklaten auringonlaskuun |
Meille Filippiinien ehdottomasti parasta antia oli uskomaton luonto eläimineen, mutta sehän on tuntunut olevan teemana koko reissulla. Saaria maassa olisi ollut niin paljon, että viisumin maksimi 21 päivää ei riitä nimeksikään. Se tuntuu olevan harmittavan totta monessakin Kaakkois-Aasian maassa, jossa viisumeilla rahastetaan ja rajoitetaan maassaoloaikaa. Muissa maissa sentään maksimiaika on se 30 päivää, mutta Filippiinit ovat jostain syystä päätyneet tuohon naurettavaan 21 päivään. Tokihan viisumia olisi saanut jatkettua lisämaksua vastaan, mutta budjetti ei vain anna myöden maksella kovin montaa viisumia. Hintaa kun lystille tulee usein sellaiset 25 - 35 dollaria. Iloinen poikkeus on tietysti maa, johon suuntasimme Filippiinien jälkeen. Kyse on tietysti Malesiasta. Sinne saa nimittäin maahan tullessa huikean 3 kuukauden viisumin ja täysin maksutta! Mutta Malesiasta lisää ensinumerossa.
Paljon jäi Filippiineillä vielä näkemättä ja tekemättä, mutta onpahan taas yksi paikka, jonne palata!
