Reissutunnelmaan pääsee viimeistään siinä vaiheessa, kun katselee tällaisia pilvimaisemia koneen ikkunasta. Ensimmäistä kertaa ikinä Ennikin pääsi turvatarkastuksista ilman piippauksia ja kopelointia läpi, ja koko matkaseurue selvisi koneeseen kunnialla. Reissun ensimmäinen vaihe siis läpäisty!
Kahden välilaskun ja noin 19 tunnin jälkeen laskeuduimme vihdoin Katmandun hieman alkeelliselle kentälle. Odottelimmekin sitten koneen vieressä bussikyytiä terminaaliin viitisen minuuttia, ja tehokkaat nepalilaiset ajoivat meidät yhden kulman ympäri terminaalin ovelle. Matkaan meni huikeat puoli minuuttia, mutta eihän sitä matkaa toki sopinut vaarallisella kentällä kävelläkään. Ollaan siis hyvissä käsissä.
Kentältä hotellille ajettaessa töyssyisillä ja kapeilla kujilla sai heti kunnon kosketuksen nepalilaiseen meininkiin: Liikennesääntöjä ei ole nimeksikään, vaan jokainen tunkee sieltä, mistä mahtuu. Oli väline sitten omat jalat, mopo, polkupyörä tai auto. Kadunvarret on täynnä pieniä kojuja, joissa paikalliset myyvät milloin mitäkin. Pimeällä putikit valaistaan pelkillä kynttilöillä. Sähkökatkokset ovat yleisiä, eikä mikään ihme, kun paikallisia sähkökytkentöjä katsoo: läjä johtoja vain nippuun ja reititykset milloin mitäkin kautta haluttuun paikkaan. Turvallista kuin mikä!
Mutta, johan on über kaupunki monessakin mielessä ja meininki hieman eroaa peruseurooppalaisesta. Yllä oleva kuva on otettu Monkey Templen (= Swayambhu) näköalapaikalta.
Sivukujalla, piilossa Thamelin hulinasta paikalliset ottavat kevyen pikasuihkun (takuulla lämmintä vettä!) ja pesevät pyykkejään pesupaikalla.
Ihmisvilinää ja torimyyjiä Durbar Squerella. Osuttiin sattumalta paikalle päivänä, jolloin siellä oli joku poliittinen tapahtuma (musiikkia ja puheita). Poliisit vartioivat mellakkavarustuksissaan valtavaa ihmismassaa, jonka läpi ei meinannut mahtua kulkemaan. Tai niin ainakin luultiin. Siellä missä itse ei meinannut mahtua edes kulkemaan, yhtäkkiä joku paineli skootterilla ja joku heti perään riksalla (= polkupyörätaksi) ohi. Tuhansien ihmisten kaaos meinasi saada Ennin hieman hikoilemaan, ja Vesakin luuli hulinassa menettävänsä sormuksen noin kuusivuotiaan pikkutytön käsiin, kun tämä nappasi nimettömästä kiinni. Taisi olla kuitenkin vain pyytämässä ruokaa...
Perustyöläisiä talonrakennuspuuhissa. Kivikasasta kannettiin koreilla (otsaliinan avulla tietenkin) ainakin neljänkymmenen kilon verran kiviä jauhettavaksi ja veivattavaksi betonimyllyyn, josta sitten tavara ryittiin käsihissillä talon katolle uutta asuinkerrosta varten.
Paikallista jätteenkäsittelyä (= roskat jokeen, ojanpenkkaan, tienlaitaan tms. ja palamaan). Kuvasta tarkkaan tihrustamalla voi bongata lehmiä, sikoja ja koiria nukkumassa ja einehtimässä. Jatkuvasti lisääntyvä jätemäärä johtuu (leijonan)osaltaan myös erilaisesta muovi- ja pakkausjätteestä, joka on useiden monikansallisten yhtiöiden tuotteiden lopputulemaa. Köyhemmillä valtioilla ja kehitysmailla ei ole resursseja tämän jätteen kunnolliseen kierrätykseen tai hävittämiseen, joten vaihtoehdot ovat vähissä.
Ollaan nyt kolmannessa hotellissa, ja kaikki huoneet tuntuvat olevan melko alkeellisia mutta toimivia. Suihkusta tulee lämmintä vettä, pönttö on istuttavaa mallia ja vessapaperiakin löytyy perinteisen huljukupin ja vetoämpärin rinnalle. (Täsmennys: Huljukuppi täytetään vedellä, jota sitten kaadetaan vasempaan käteen ahterin huljuttamista varten. Jos vessassa ei ole erillistä vetosysteemiä, kippaamalla vesi vetoämpäristä huuhdellaan jätökset viemäriin.) Toki yleisissä vessoissa (esimerkiksi ravintoloissa) pääsee syvemmälle perinteisen reikä lattiassa -tyylisen huussin saloihin. Reissun jälkeen on muuten teräksiset reidet! Yleinen juttu majoitusmestoissa tuntuu olevan se, että sähköt ovat pois päältä tietyn aikaa joka päivä, mutta palautuvat sitten viimeistään illaksi ja pimeän aikaan. Otsalamput ovat siis olleet kovassa käytössä ajoittain! Sähköt eivät ole pois pelkästään laitteiden heikon laadun takia, vaan taustalla on myös säästönäkökulma. Kukapa sitä sähkövaloa tarvitsee, kun aurinko paistaa kirkkaalta taivaalta ja kynttilätkin on keksitty pimeää varten.
Ensimmäiset päivät Katmandussa ovat menneet lähinnä yleiseen palloiluun ja haahuiluun sekä paikalliseen meininkiin totuttautumiseen. Etenkin jatkuva torven soiminen liikenteessä vaatii totuttelua, sillä paikallisten tapa ilmoittaa tulostaan tiukemmassa välissä on äänitorven painaminen. Kun sadat erillaiset torvet, kellot ja äänimerkit autoissa, mopoissa, pyörissä ja riksoissa kilisevät ja pärisevät samaan aikaan, komea kakofonia on valmis! Mihinpä sitä ei ihminen tottuisi.
Perusnähtävyyksistä ollaan kierretty lähinnä Thamelin turistighetto (josta on hankittu varusteita tulevaa Annapurna-trekkiä varten), Durbar Squere ja Monkey Temple. Huomenna suuntaammekin artisaanien ja käsityöläisten mestoille Pataniin ja ylihuomenna meitä odottaa 8 tunnin bussimatka Pokharan kaupunkiin Annapurnan vuoriston tuntumaan. Aikeissa on kerätä voimia vuoristoisissa järvimaisemissa ensi viikolla starttaavaan trekkiin Annapurnan perusleirille. Näistä lisää tuonnempana!
P.S. Kuten huomaa, tämä oli ensimmäinen reissupostaus, kun vähän pääsi venymään... Saattavat lyhentyä huomattavasti reissun edetessä :)
