Nepalista siis lennettiin suoraan Bangkokiin, ja tarkoitus oli viettaa siella joulu ja uusivuosi hieman loisteliaammissa merkeissa. Varasimme siis itseamme hemmotellaksemme luksushotellin hintaan 23 euroa yolta (joka siis on lahes tuplat meidan tavallisesta yopymisbudjetista). Tuohon hintaan saimmekin sitten sviitin erillisella olohuoneella, keittiolla ja makuuhuoneella. Lisaksi hotellin katolla oli uima-allas jouluiseen rentoutumiseen. Melko hyva diili meidan mielesta!
Thaimaassa rentouduttiin suloisessa lammossa kylmahkon Nepalin jalkeen, kierreltiin kaupunkia, risteiltiin joella, syotiin vihdoin maukasta ruokaa ja pulikoitiin altaalla. Kaytiinpa viela katsastamassa aitiopaikoilta Hobitti, Life of Pi ja Cloud Atlaskin, kun oikein leffojen makuun paastiin! No, olipahan siina tarpeeksi tulevien kuukausien edesta... Yhtena iltana Vesa paasi uusien makuelamyksien aarelle, kun paikallisilla katumarkkinoilla vastaan tuli erilaisia paistettuja ottiaisia myyva koju! Siina sitten ihmeteltiin chilli-torakoita, silkkimatoja, pulleita toukkia, heinasirkkoja, jattiheinasirkkoja ja muita luonnon herkkuja. Vaikka Nepalin jalkeen olisikin ollut mukava kostaa torakoille oiset jahdit popsimalla penteleet poskeen, sen verran kuitenkin olivat valtaisia ja luotaan tyontavan oloisia, etta jaivat valiin. Vesku valitsi sen sijaan herkkupussin, jossa oli pulleita toukkia, keskikokoisia heinasirkkoja ja yllatyksena yksi isompi heinasirkka. Vaimo katseli hieman arveluttavaa syontipuuhaa turvallisen valimatkan paasta, mutta Vesku reippaana poikana soi koko pussillisen ja jopa piti keskikokoisten heinasirkkojen mausta!
Viihdyttiinkin sitten Bangkokissa aioittua pidempaan (syyna mukava hotelli ja runsas tarjonta tekemisineen ja huvituksineen), mutta eipa se menoa haitannut. Ehdittiin rauhassa tutkiskella vaihtoehtoja Myanmariin siirtymiseen ja anoa viisumia. Kyseltiin viisumihintoja turistialueelta Banglamphustakin, mutta siella olisivat rokottaneet kyseisesta huvista yli puolet enemman kuin suurlahetystossa. Siispa menimme yhtena aamuna jonottamaan viisumihakemuksinemme. Viisumia oli haettava 9-12 valilla ja nouto tapahtui parin arkipaivan paasta 15.30-16.30 valilla. Jonottaminen meni ihan mukavasti jaakahvi kourassa, vaikka tullessa meidan vuoronumero oli vasta jonkun sadan paassa...
Mutta, lahdimme siis iltapaivalennolla 8.1. Myanmariin, jossa meita odotti mukavan kostea lampo ja valtava lauma taksikuskeja tarjoilemassa kyytejaan keskustaan milloin mitenkin suurella ylihinnalla. Kysaisimmepa yhdelta pick-up-kuljettajaltakin (paikallisten suosima edullinen kyyti) kyydin hintaa keskustaan, mutta han vain osoitti meille laheista taksia ja ajoi naureskellen tiehensa lavallinen paikallisia kyydissaan. Tassa vasta hiljattain avautuneessa maassa saimme heti huomata, etta lansimaalaiset ja turistit ovat taysin eri asemassa paikallisiin verrattuna. Yhtena esimerkkina mainittakoon se, etta hinnat ovat parhaimmillaan jopa 10-kertaiset paikallisten hintoihin verrattuna ja turistit nahdaan rikkaina rahapusseina. No, siita me sitten lahdimme reippaina ja saastavaisina matkalaisina talsimaan kohti laheista (reilut 2 kilometria) bussiasemaa, josta kuulemma saisi bussin keskustaan. Ehka puolen kilometrin jalkeen joku rehellisempi taksikuski pysahtyi tarjoamaan kyytia edullisempaan hintaan. Siina sitten punnistimme vaihtoehtoja: jatkaako kavelemista piakkoin pimenevassa illassa kohti tuntemattomassa paikassa sijaitsevaa bussiasemaa, vaiko hypata kyytiin ja keventaa uutuuttaan kiiltevien dollarien pinoa. Valitsimme jalkimmaisen.
Myanmarissa hotellit, junaliput ja jotkut nahtavyydet maksetaan dollareissa, mutta mika tahansa dollari ei kay. Jokaisen dollarin on oltava uunituore ja taysin virheeton, muuten sita ei kelpuuteta tai sita vaihdettaessa saa huonomman kurssin. Paikallinen raha sen sijaan sai olla vaikka muistilappuna kaytetty, mutta ei repaleinen tai kasaan teipattu. Tarkkaa puuhaa tama rahojen kanssa pelaaminen!
Ensimmainen haaste kaupunkiin paastyamme olikin sitten jarkevan hintaisen hotellin metsastaminen paakaupungista Yangonista. Maan avautumisen jalkeen turistien maara on lisaantynyt, mutta majapaikkojen maara on rajallinen. Kavimme kysymassa yhdesta Lonely Planetin suosittelemasta yopaikasta, mutta vapaita huoneita ei ollut. Suuntasimme siis seuraavaa suht edulliseksi mainittua hotellia kohti. Taalla oli viela yksi kahden hengen huone vapaana, mutta hinta oli kaukana vuoden 2012 Lonely Planetin mainitsemasta hinnasta! Vastaava huone maksoi kirjan mukaan viela viime vuonna (mikali vuosittaisiin paivityksiin on luottaminen) 15 dollaria yolta, mutta nyt meilta pyydettiinkin tuplahintaa. No, vaihtoehdot tuntuivat olevan vahissa, joten pyysimme saada nahda huoneen, josta siis maksaisimme enemman kuin Bangkokin sviitista. Hieman kivista kellaria muistuttavassa huoneessa oli kaksi erillista sankya seinassa kiinni, ja sankyjen valiin ja oven viereiseen paatyyn jaikin vajaat 50 senttia. Korkeutta huoneella oli ehka pari metria. Kyllahan huoneessa toki oli oma vessa ja suihku, mutta hinta ei nyt varsinaisesti tuntunut oikealta kyseiselle huoneelle. Pakkohan sita oli johonkin majoittua nalan kurnahtaessa jo vatsassa ja rinkkojen painaessa selassa, joten suostuimme tahan ryostoon silla kertaa. Olihan guesthousessa toki kattoterassi ja -puutarha seka wifi katolla, mutta lahinna makuuhuoneen askeettisuus etenkin Bangkokin HALVEMPAA sviittia muistellessa tuntui silkalta vaaryydelta. Seuraavana paivana muutimme Golden Star -nimiseen uudehkoon guesthouseen, jonka arveluttavasta sisaankaynnista (mm. paikallisia asumuksia, yksi teltta rappukaytavassa...) huolimatta oli todella siisti ja viihtyisa. Maksoimme yolta 23 dollaria, ja saimme mielestamme rahoillemme hyvan vastineen.
Ensimmaiset paivat tutustuimme Yangoniin. Kavelimme joka paikkaan, soimme edullisissa teetuvissa maittavia nuudeliannoksia ja vierailimme Shwedagon Pagodassa. Olipas melkoinen pytinki ja aikamoinen kontrasti ymparoivaan Yangonin kaupunkiin. Temppelin rakentamiseen on kaytetty tuhansia kiloja lehtikultaa, vaikka itse kaupunki vaatisi monilta osin peruskorjausta ihmisten koyhyydesta puhumattakaan.
Kun oli aika taas jatkaa matkaa, nappasimme iltaviidelta Mandalay'hin lahtevan junanm josta meidan oli tarkoitus jaada pois Thazin kylassa. Myynnissa oli kolmen eri hintaluokan lippuja: tavisluokka (puupenkit) 9 dollaria, ylempi luokka (minipehmusteiset penkit) 18 dollaria ja makuuhytti 24 dollaria. Vaikka matka-aika olikin reilut 13 tuntia, eli olisimme perilla seuraavana aamuna kuuden kieppeilla, paadyimme halvimpaan vaihtoehtoon. Laiturilla joku junapoika katsahti lippuamme ja ohjasi meidat oikeaan vaunuun junan peralle. Nousimme kyytiin ja iloksemme saimme huomata, etta meidat oli tuotu makuuhyttiin. Pienoinen pelko siita, etta joku tulisi kiskomaan meilta lisaa rahaa erheen huomattuaan, alkoi kalvaa. Matka taittui pomppuisena, toyssyisena ja ryminalla pitkin brittilaisten siirtomaaherrojen muinoin rakentamia rautateita, mutta kukaan ei tullut ajamaan meita makuuhytista. Lisamukavuutena oli matkaseura: kaksi englantilaista nykyisin Bangkokissa asuvaa vanhempaa herrasmiesta, joilla riitti Ennille appelsiinimuffinsseja ja viinia seka Vesalle olutta. Turisimme tunnin toisensa peraan, kavimme hytin yksityishuussissa sihtaamassa parhaiden taitojemme mukaan kohti pyttya heittelevassa ja pompottavassa vaunussa ja kavimme puolilta oin yllattavan mukaviin peteihin. Hieman yopymista hankaloitti mekkala, toyssyt ja rymina, seka tietysti edessa orastava aamuheratys. Kukaan ei oikein tiennyt oikeita aikatauluja, mutta aseman listoissa oli mainittu puoli kuusi. Siispa, kello soimaan hieman viiden jalkeen ja eikun odottamaan pysakkia. Hankaluutena oli tietysti se, etta aamutuimaan ulkona oli pilkkopimeaa, kukaan ei puhunut englantia tai halunnut tulla neuvomaan huudoista huolimatta ja asemat olivat kaytannossa pienia tonoja radan varressa ilman kyltteja. Ensimmaisella pysakilla kellon soiton jalkeen aikamme huudeltuamme, joku vihdoin tuli kertomaan, etta Thazi olisi viela matkan paassa. Siispa takaisin petiin ja seuraavaa asemaa odottamaan.
Vihdoin osuimme oikealle asemalle, hyvastelimme brittiystavamme, kaappasimme rinkkamme selkaan ja lahdimme kylanraitille. Joku hevosvaunujen kuljettaja poimi meidat rattaille ja antoi kyydin bussiasemalle, josta meidan oli tarkoitus siirtya Kalawiin suuntaavaan bussiin. Rinkkojamme jo nosteltiin bussin katolle, kun kysyimme kyydin hintaa ja matka-aikaa. Neljan tunnin paasta oli tarkoitus olla perilla, koska matka taittuisi jalleen kerran hitaita ja kapeita vuoristoteita. Lahtohinta puolestaan oli 8 000 kyatia (joku 9 dollaria), joka oli auttamatta taysin huijausta. Meille oltiin etukateen kerrottu hinnan olevan lahempana 4 000 kyatia, johon sitten saimmekin hinnan tiputettua ankaran tinkaamisen jalkeen. Kuitenkin neljan tunnin matka-aika, orastava nalka ja hieman heikohko happi huonosti nukutun ja lyhyen yon jalkeen saivat meidat jaamaan Thaziin pariksi yoksi. Nappasimme edullisen majapaikan, Moonlight Guest Housen, jossa palvelu on aivan omaa luokkaansa. He kattoivat meille heti saavuttuamme aamupalan, antoivat meidan pesta pyykkimme ilmaiseksi ja tanaan aamupalan sai viela kahdeltatoistakin (univelkaa oli pakko nukkua pois). Itse kyla on suloinen ja pikkuruinen, eika muita turisteja juuri guest housen ulkopuolella nay. Autoja ei ole kovin montaa, mopoja ja hevoskarryja sitakin enemman. Kunnon maalaistunnelmaa! Huomenna suuntaamme joko 5.30 lahtevalla junalla tai 8.00 lahtevalla bussilla Kalawiin, joten nyt illallisen kautta petiin!
Taalla netti on vahan kiven takana ja hidas, joten kuvien latailu ja muutenkin blogin paivittaminen taitaa jaada helmikuun alkuun!
Enni & Vesa
