It's Holiday in Cambodia!

Laosin 4000 saaren rauhan rikkoi aamuherätys seitsemältä, hyppy paikallisen kalastajan veneeseen, reilun 20 minuutin jokiseilailu satamaan, rapsakka puolentoista tunnin odottelu bussiasemalla ja viimein siirtyminen kohti Kambodzhan rajaa ja Ban Lungia suuntaavaan pikkubussiin. Ensimmäinen etappi raja-asemalle kesti huimat 20 minuuttia, jonka jälkeen kuljettaja keräsi porukan passit ja kävi hoitamassa rajahässäkät. Kuulostaa tehokkaalta, eikö? Totuus oli kaikkea muuta: meidät ohjattiin raja-asemien välillä oleviin tienvarsikuppiloihin (kuului selkeästi matkanjärjestäjän suunnitelmiin "sponsoroida" yhteistyökumppaneiden ravintolabisnestä), kun maahantulomuodollisuuksissa saatiin kulumaan tunti jos toinenkin. Muilla raja-asemilla tähän asti muodollisuuksien suorittamiseen kuluu jonottamisineen, viisumien maksamisineen ja lappujen täyttelyineen korkeintaan puolisen tuntia (normiaika noin viisi tai kymmenen minuuttia). Siinä sitten söimme nuudelisoppaa ja kittasimme limpparia ehkä tunnin, kunnes matkan jatkuminen kohti Ban Lungia tuntui olevan käsillä. Viisumeilla varustetut passit jaettiin ja porukka ryhtyi jo keräämään kamppeitaan kasaan bussiin siirtymistä varten, kunnes joku matkanjärjestäjän edustaja kävi meitä toppuuttelemaan ja kehotti ottamaan iisisti ja nauttimaan vaikka oluet. Syykin kiireettömyyteen selvisi pian: kuljettajamme makoili riippumatossa päivänokosilla tarkoituksenaan odotella, että ravintolat saisivat tarvittavan (ehkä ennalta sovitun) määrän rahaa kassoihinsa. Vajaan tunnin lisäodottelun jälkeen kuski ei voinut vitkutella enää pidempään, kun me matkaajat aloimme käydä kärsimättömiksi. Siirryimme jälleen bussiin valmiina noin kolmen tunnin ajomatkaan kohti Ban Lungia.

Raskasta on rajanylitys

Olimme ehtineet ottaa mukavat asennot bussissa ja turisemaan muiden matkaajien kanssa, kunnes reilun puolen tunnin jälkeen auto pysähtyi keskelle ei mitään ja kuski hätyytti meidät kamoinemme tienvarteen. Ohjeena oli odottaa "isoa bussia, joka tulee ihan kohta tuohon läheiseen risteykseen ja ottaa kyytiin". Tämä "ihan kohta" osoittautui taas uudeksi tunniksi. Isompi bussi pysähtyi läheiseen risteykseen, jonne sitten kipitimme kassit selässä. Bussi oli aivan täynnä muita turisteja, joten me kymmenen pääsimme istumaan bussin lattialle sijoitetuille lasten pikkuruisille muovijakkaroille. Jälleen toivonkipinä pikaisesta perille pääsystä hiipui, kun ehkä 20 minuutin matkan jälkeen meidät kymmenen Ban Lungiin menijää jätettiin uuteen ravintolaan tien poskeen odottamaan jälleen uutta kyytiä, joka "tulee ehkä tunnin päästä". Ei siinä sitten auttanut muu, kuin napata kirjat kassista ja uppoutua fantasiamaailmaan (Vesalla tämä tarkoitti kädenvääntöä Kafkan aivoitusten kanssa, mikä ei pienessä turhautumisen puuskassa ollut pelkkää herkkua). Yli kahden tunnin odottelun jälkeen paikallisbussi keräsi meidät kyytiin ja vei vihdoin ja viimein noin parin tunnin ajomatkan päähän Ban Lungiin. Loppukaneetti rajanylityksestä: "normitehokkuudella" ja sujuvalla toiminnalla matka rajasysteemeineen olisi hoitunut neljässä tunnissa, mutta nyt siihen saatiin kulumaan lähes kymmenen tuntia, joista istuimme autossa hieman päälle kolme tuntia. Näin siis tällä rajanylityspaikalla!

Piilopirtti

Oma terassi

Ban Lung kaupunkina ei ollut mikään huikea, mutta siinä oli paikallinen maku eikä se ollut turismin kyllästämä. Halusimme kuitenkin nähdä Pohjois-Kambodzhaa ja Ratanakirin provinssia, joten tämä oli hyvä paikka meille. Monille tämä on alkupiste erilaisille luonnonpuistoon suuntautuville viidakkoretkille ja -trekeille, mutta meille viidakkoa olisi luvassa myöhemmin reissun aikana, joten jätimme nämä hinnakkaat retket väliin. Halusimme lähinnä nauttia pikkukaupungin tunnelmasta, ympäröivästä luonnosta ja majapaikastamme, joka oli varsinainen löytö! Maksoimme 12 dollaria (löytyi myös halvempia majoitusvaihtoehtoja) omasta isosta mökistä, jossa oli valtava terassi ja suojaisaa puskaa ja puuta mökkien välillä niin, että sai olla aivan rauhassa ikään kuin metsän keskellä. Mökkimme vessassa oli ulkoilmatuuletus, eli seinän ja katon välissä oli tilaa pienen norsunkin kävellä sisään. Eräänä iltana vessasta kuuluikin ilahtunut kiljahdus, kun Enni pöntön kantta avatessaan katsoi silmästä silmään pöntössä uiskentelevaa sammakkoa. Tästä alkoi nyt jo perinteeksi muodostunut teema: Enni löytää vessasta milloin mitäkin ystävää. Paikka oli siis nimeltään Tree Top Ecolodge, jota suosittelemme erittäin lämpimästi!

Suihkutuokio luonnon helmassa

Kung Fu -treenit vesiputouksella

Omalla terassilla loikoilemisen lomassa ajelimme vuokramopolla pitkin maita ja mantuja uskomattoman pölyisillä teillä (punainen pöly tarttui vaatteisiin, iho värjääntyi punaiseksi ja ilman visiiriä näkökenttä oli pelkkää punaista pilveä). Kun kerran Laosissa pääsimme vesiputousten makuun, jatkoimme täälläkin niiden keräilyä. Yhtenä kohokohtana oli lekottelu erään vesiputouksen alajuoksulla viileän veden vyöryessä niskaan ja paikallisten poikien heitellessä meille vastarannalta olutta. Toinen hulppea luontokokemus oli kraatterijärvi, jonne kävimme pulahtamassa kahtenakin eri päivänä. Ihan tuli lapsuuden järvileikit mieleen hyppiessämme laiturilta ja auringon laskiessa puiden taa. Ainoa ero Suomen järviin oli jotkut pikkuruiset katkarapua muistuttavat otukset, jotka himoitsivat ilmeisestikin kuollutta ihosolukkoa. Kun pysyi hetken pidempään paikoillaan, nämä tyypit tulivat sankoin joukoin kutittelemaan.

Vesa mietiskelee

Kävimmepä yhtenä päivänä paikallisella torillakin, josta Veskun matkaan lähti kiinalainen piraattikopio Samsung Galaxy SII -puhelimesta. No, ulkoisesti puhelin oli täsmälleen mallinsa mukainen, mutta softassa olikin sitten "hienoisia eroja". Vesku oli päättänyt pitää puhelimen, jos vain wifi toimii ja ehkä jopa soittelukin onnistuisi. Soittaminen toki onnistui, mutta tekstiviestit eivät lähteneet eteenpäin, eikä puhelimessa ollut tarrojen ja paketin tiedoista poiketen wifiäkään. Kosketusnäyttökin tuntui reagoivan naputteluun tai kosketuksiin ihan fiilispohjalta. Edessä oli siis epätoivoinen palautusyritys. Majatalonpitäjä kirjoitti meille khmeriksi lapun, jossa pyysimme rahoja takaisin. Vaikka majatalonpitäjä olikin sitä mieltä, että rahojen takaisin saaminen olisi tuhoon tuomittu yritys ja että torimyyjä ehkä saattaisi suostua vaihtamaan puhelimen toiseen tuotteeseen, Veskun pantomimiesitys, elehtiminen ja surkeat ilmeet tuottivat tulosta noin 15 minuutin jälkeen. Saimme kuin saimmekin rahat takaisin, vaikka puhelinmyyjän tuttavamiehen pitikin ensin tulla selvittämään myyjälle, mikä ihme tämä puhelimesta puuttuva wifi oikein on.

Ystävä kylppärissä

Neljän yön jälkeen siirryimme aamukuuden bussilla pääkaupunkiin Phnom Penhiin, tuttavallisemmin "Pom Pen". Tämäkään bussimatka ei sujunut ihan putkeen, kun moottoriin tuli jotain häikkää. Seisoimme tienposkessa pariinkin otteeseen, kun paikalliset yrittivät korjata ongelmaa. Jouduttiinpa bussi kerran jopa työntämään käyntiin yhden pysähdyksen jälkeen. No, pääsimme perille Phnom Penhin pimenevään iltaan hitaasti mutta epävarmasti. Olimme tutustuneet Ban Lungissa saksalaiseen Sylviaan, joka tuli kanssamme yhtä matkaa pääkaupunkiin. Suuntasimme metsästämään edullista majapaikkaa, ja jälleen päädyimme kyselemään paristakin hostellista ennen vapaan ja tarpeeksi edukkaan huoneen löytymistä. Huoneita oli kuitenkin niin vähän tarjolla, että otimme halvan kolmen hengen huoneen. Hintaa lystille jäi vajaat 3,5 dollaria päätä kohden per yö, ja huoneessa oli kaksi tuuletinta, oma vessa ja lämmintä vettä jakava suihkukin.

Vesa riksakuskina Phnom Penhin kaduilla

Kambodzhan pääkaupungissa maan verinen lähihistoria ja Khmer Rougen hirmuhallinto on karulla tavalla läsnä. Aivan keskustan tuntumassa on vanha koulu, jonka punakhmeerit muuttivat kidutuslaitokseksi ja vankilaksi 1975. S-21-nimellä tunnettuun vankilaan kerättiin uuden hallinnon vastustamisesta epäiltyjä kansalaisia perheineen. Syiksi vankilatuomiolle (= kuolemantuomio) riitti muun muassa silmälasien käyttö tai vieraiden kielten puhuminen. Pol Potin tavoitteena oli muuttaa Kambodzha jättimäiseksi maanviljelijävetoiseksi yhteisöksi, mihin siis kuului akateemikkojen ja muiden oppineiden systemaattinen hävittäminen (= tappaminen). Pol Pot itse sai akateemisen koulutuksen Pariisissa, jossa radikaali marxilaisuus veti häntä puoleensa. Myöhemmin nämä ajatukset muuttuivat ääri-maoistisiksi, ja Pol Pot teki kotimaastaan lyhyessä ajassa valtavan orjaleirin marssittamalla kansalaiset kaupungeista maaseudulle orjatyöhön. Vangittuja kansalaisia, jotka eivät menehtyneet kidutussessioiden aikana, kuljetettiin autolasteittain 14 kilometrin päässä keskustasta sijaitseville Choeung Ekin kuoleman kenttinä tunnetulle alueelle tapettaviksi. Nyt reilut 30 vuotta punakhmeerien hirmutekojen jälkeen kiersimme kuoleman kentillä kuunnellen samalla luureista alueen historiasta ja uhrien kohtaloista. Kierros kulminoitui muistomerkille, johon oli koottu 8 000 uhrin kallot. Joku ehkä ihmettelee, miksi tällaisiin paikkoihin mennään reissuillaan tai lomillaan. Nämä paikat ovat todiste ihmisen julmuudesta ja siitä, mihin kaikkeen pahimmillaan kykenemme. Koska hirmutekoja tapahtuu edelleen eri puolilla maailmaa (vaikka niistä ei aina meidän uutisissa kerrotakaan), kuoleman kenttien kaltaisten paikkojen toivoisi avaavan silmämme ja lopettavan järjettömyydet.

Kansanmurhan uhrien muistomerkillä - hiljaiseksi vetää

Koulu muuttui kidutusvankilaksi

Verisen historian vastapainoksi vuorossa oli hieman kevennystä luksuksen muodossa. Kävimme nimittäin The Raffles -nimisen viiden tähden hotellin legendaarisessa Elephant Barissa. Olimme tarkoituksella liikkeellä Happy Hourin aikaan, koska jopa puoleen hintaan myytävät drinkit olivat hyvissä hinnoissa. Paikka on kuuluista maailman parhaista Singapore Sling -koktaileista sekä hotellissa muinoin vieraillutta Jaqueline Kennedyä varten suunnitellusta Femme Fatale -drinkistään. Aluksi listan nähdessämme järkyttävät hinnat olivat heikentää moraaliamme, ruoan tilaamisesta ei uskaltanut haaveillakaan ja olimme jo miltei paeta paikalta häntä koipien välissä. Kun sitten juomien mukana pöytään tuotiin kasapäin erilaisia kippoja ja kuppeja täynnään herkullisia pähkinöitä, kuivattuja hedelmiä, sipsejä ja raksuja, joita kuljetettiin lisää edellisten loppuessa, hinta ei tuntunutkaan enää niin kovin törkeältä. Tunnelma paikassa oli erinomainen: pianisti soitti jazzia ja bluesia ja miljöö oli mitä hermoja lepyttävin! Samalla reissulla kävimme myös kuuluisalla ulkomaankirjeenvaihtajien klubilla, jonka kattoterassilla ihailimme kaupungin jokivarren maisemia. Pääkaupunki tarjosi meille myös museoita ja hyvää ruokaa. Viihdyimme monen mielestä kaoottiselta tuntuvassa "Pom Penissä" oikein mainiosti, joten löytyy meistä vesiputous- ja luontobongareista reilu annos kaupunkilaisvertakin!

Viiden tähden hotellin ravintola-antia - legendaarinen Elephant Bar

Yhtenä aamuna pääkaupunki kuitenkin vaihtui keppiin, eikun siis Kep-nimiseen kylään rauhaisan elämänmenon pariin. Ensimmäisenä iltana tutustuimme kanadalaiseen Brandoniin, joka oli ajanut Hanoista 300 dollarilla ostamallaan moottoripyörällä läpi Vietnamin ja nyt siis Kambodzhaan. Päätimme lähteä seuraavana aamuna porukalla Rabbit Island -nimiselle saarelle Kepin rannikolla. Noin puolen tunnin paattiajelun jälkeen lähdimme kierrokselle saaren ympäri välillä kahlaten rantavedessä, välillä tarpoen pusikon halki. Pysähdyimme noin puolivälissä uimatauolle tummien pilvien kerääntyessä saaren ylle. Saarikierros jatkuikin sitten mukavan raikastavassa kaatosateessa, jota pidettiin hetki mango(?)puun katveessa. Suoja alkoi kuitenkin muuttua vaaralliseksi, kun kova sade ja tuuli pudotteli hedelmiä kunnon mäjähdyksen saattelemana melkein niskaamme. Matka siis jatkui, ja taivaskin sopivasti avautui loppumatkaa varten. Sateen raikastama ilma, turkoosi meri vieressä, aurinko lämmittämässä kosteita vaatteita, upeat maisemat ja hyvä seura... Mitä muuta voi toivoa?

Rabbit Islandin (tuttavallisemmin Jänösaari) toiselta puolelta

Samoilua saaren ympäri alá Brandon ja Vesa

Lost, Season X

Saarella olisi ollut myös kourallinen bungaloweja majoittumista varten, mutta olimme löytäneet kivan paikan mantereen puolelta, joten palasimme sinne illan tullen. Kävimme rannassa syömässä porukalla illallista, ja Vesa ja Brandon saivat yhden elämänsä herkullisimman aterian noin neljän euron hintaan: tuoreita rapuja, naapurikylän tuottamaa maailmankuulua Kampotin pippuria, chiliä... Vesa tuossa tälläkin hetkellä kuolaa muistellessaan kyseistä ateriaa! Poikien taituroidessa ravuista lihoja esiin sormet kastikkeessa ja hehkuttaessa jokaista suupalaa mereneläviä välttelevä Enni naposteli kuivaa kanaa... Onko niin hyvä päätös, onko?

Olisimme voineet jäädä Kepin rauhaan pitemmäksikin aikaa, mutta Sihanoukville ja erityisesti saaret kutsuivat. Mutta lisää siitä ensi jaksossa!